Helsinkiläistä leipäjonoa luotsaava Sinikka Backman on katsonut kurjuutta silmästä silmään 1990-luvulta lähtien. Nyt hän ja leipäjonon asiakkaat kertovat, millaista on vähävaraisten arki.
Myllypuron leipäjono kiemurtelee Sinikka Backmanin edessä. Sateisessa säässä ruoka-apua odottamassa on niin nuoria, lapsiperheitä, eläkeläisiä, työttömiä kuin maahanmuuttajia. Näky on lohduttomampi kuin sitä ympäröivä harmaa sää.
Rollaattorin avulla kulkeva, harmaaseen talvitakkiin somistautunut Kielo on yksi jonottajista. Hän syrjäytyi sairastumisen jälkeen ja elää nyt alle tuhannella eurolla kuussa.
– Olin ollut työelämässä yli 30 vuotta, mutta sitten sairastuin.
Kielo on hakenut kolmesti työkyvyttömyyseläkettä ja saanut kaksi kielteistä päätöstä. Nyt hän toivoo onnen kääntyvän.
– Jos en saisi tällaista ruoka-apua, eläisin leivällä ja vedellä.
Leipäjonon vetäjän mukaan Kielo on tyypillinen avun tarvitsija. Ihmisen ajaa useimmiten jonoon joko työn tai terveyden menettäminen.
Jonottajasta auttajaksi
Vuonna 1998 Backman itse jonotti ruoka-apua samaisessa jonossa. Ystävä oli juuri saanut potkut pankinjohtajan pestistä ja Backman lähti hänen seurakseen jonottamaan.
Backman muistaa edelleen, miten häntä hävetti olla jonossa. Muiden katseen tuntuivat paineena iholla.
– Se tilanne oli hirveä. Katselin ympärilleni, ettei vaan olisi ketään tuttuja. En tiedä, mikä minut pisti koputtamaan vetäjän selkään ja kysymään, tarvitaanko vapaaehtoisia.
Nyt Backmania ei enää hävetä. Hän toimii Myllypuron Elintarvikeavun toiminnanjohtajana, mutta pitää työtään näin vuosienkin jälkeen enemmän harrastuksena. Hänelle on sydämen asia, että kukaan jonottaja ei joudu kokemaan häpeää.
Toisinaan jonottavat avautuvat Backmanille. Viime aikoina sama narratiivi on toistunut. Vähävaraiset kertovat kärsivänsä nykyhallituksen leikkauksista, etenkin viime huhtikuussa voimaan tulleesta asumistuen leikkauksesta.
– Moni on kertonut, että nyt jää niin vähän rahaa, että sillä eläminen on siis täysi mahdottomuus.
Väliinputoajien jono
Tälläkin kertaa jonossa on useampia, joihin hallituksen leikkuri iski konkreettisesti. Yksi kärsijöistä on eläkeläinen Hanski.
– En minä saa tukia, kun olen väliinputoaja. Minä olen niitä, jotka eivät saa yhtään mitään.
63-vuotias Oiva jää eläkkeelle maaliskuussa ja elää nyt reilun 500 euron tuloilla. Tänään hän on saanut leipäjonosta juustoraastetta, leivän ja suppilovahveroita.
– Huomenna menen Hurstille, niin kyllä tällä siihen asti pärjää.
Jonottamaan on tullut myös Harri, jonka eläkettä lama-ajan pitkä työttömyysjakso söi. Nyt tilille tulee alle tuhat euroa kuussa.
– Sillä pysyy just hengissä. Siinäpä se. Huvitukset ovat jääneet sikseen kokonaan.
"Ei näillä elä"
Myllypuron leipäjonoa on luonnehdittu usein Suomen pisimmäksi. Tänään ruoka-apua on tullut hakemaan noin 1200 henkeä. Odotusten vastaisesti Harri arvioi jonojen lyhentyneen viime vuosina.
Hän kertoo, että aiemmin ruokaa on joutunut jonottamaan tunnin, nyt eväät voi saada jopa kymmenessä minuutissa. Siihen on yksinkertainen, joskin surullinen, syy.
– Jono on pienentynyt, kun saalis on vähentynyt, Harri summaa tilanteen.
Myös paikalle tullut Jouko on huomannut ruoan määrän vähenemisen. Hän toivoo, että saisi tänään ruoka-avusta lisuketta kotoa löytyvän makaronin jatkeeksi.
– Onhan nämä jonoruoat menneet aika onnettomiksi, että eihän näillä elä.
"Köyhän lottoa"
Moni asia on vuosikymmenten varrella muuttunut. Hinnat ovat nousseet ja ruokaa on vähemmän jaettavana.
Backmanin mukaan hävikkiruoan määrä on vähentynyt parhaimmista vuosista romahdusmaisesti.
– On köyhien lottoa, mitä sieltä tulee. Toki jos laatikosta löytyy sellainen tuote, mikä asiakkaalle paremmin käy, vaihdetaan, mutta ei pystytä penkomaan sen kummemmin.
"Autan, koska minua ei ole autettu"
Jonojen kuningatar -dokumentissa syvennytään Backmanin ja vähävaraisten elämään ja näytetään arkea leipäjonossa.
16:36
Dokumentin katsominen vaatii MTV Katsomo -kirjautumisen.
Ruokaa jaetaan Myllypurossa tiistaisin ja perjantaisin ja jonottajia on aina noin tuhatkunta päivässä.
Usein kaupoista saatava ruoka on leipää ja jonkin verran vihanneksia, toisinaan myös lihaa ja eineksiä.
– Kunnon ruokaa ei riitä kaikille joka kerta. Ehkä kerran kuussa on tällainen päivä, että kaikki sai edes pienen määrän jotain, mistä tehdä ruokaa, mutta aivan tyhjin käsin ei ole kukaan lähtenyt.
Backman ymmärtää, että kauppiaat haluavat tehdä voittoa, eikä antaa hävikkiruokaa pois ilmaiseksi. Hän kuitenkin toivoo, että yhteiskunnan päättäjät avaisivat silmänsä.
Leipäjonot osoittavat, että hyvinvointivaltio on rikki
Backmania ottaa sydämestä, kun hän katsoo sateessa jonottavia lapsiperheitä ja vanhuksia.
– On hirveää katsoa, kun yhdeksänkymppiset vetävät laukkua perässään tänne. Jos he joutuvat tulemaan sen takia, että heillä ei oikeasti ole jääkaapissa mitään. Se on minusta väärin ja häpeän sitä.
Nykypoliitikkojen puheet puistattavat Backmania.
– Kun kuuntelee tämän päivän poliitikkoja, niin eihän esimerkiksi meitä vanhuksia saisi olla olemassakaan. Me olemme rasite.
Samaa mieltä on myös Heidi Sipola. Hän jäi elokuussa työttömäksi ja päätti elämänmuutoksen myötä toteuttaa unelmansa vapaaehtoistyön tekemisestä ja otti Myllypuron leipäjonon väkeen yhteyttä.
Sipola yllättyi, kuinka paljon jonottajien joukossa on nuoria ja lapsiperheitä.
– En voi ymmärtää, miten meillä hyvinvointivaltiossa on tällaista. Kyllä minun silmäni ovat tämän myötä avautuneet.
Maahanmuuttajien pelätään vievän ruoat
Lama-ajan välivaiheeksi tarkoitetut leipäjonot tulivat jäädäkseen, eikä Backman usko, että maailma muuttuisi niin, ettei ruokajonoja enää tarvittaisi.
Myllypuron leipäjono lähti alun perin liikkeelle seurakunnan toiminnasta. Kun kaupunki ei voinut enää rahallisesti tukea seurakunnan toimintaa, leipäjono piti muuttaa yhdistykseksi. Silloin Backman siirtyi vapaaehtoistyöstä työntekijäksi.
Backmanin mukaan Myllypuron jonoissa on nykyään aiempaa enemmän maahanmuuttajia. Erityisesti aasialaisten opiskelijoiden määrä on lisääntynyt.
Yhtenä päivänä Backman laski, että heitä oli jonossa arviolta reilut sata henkilöä eli noin kymmenisen prosenttia.
Useampi tänään paikalle tulleista on Sri Lankasta. Heitä on houkuteltu Suomeen opiskeluilla ja töillä, mutta he ovatkin tultuaan jääneet tyhjän päälle.
– Olen käsittänyt, että on annettu ymmärtää, että Suomessa on paremmat mahdollisuudet. He ovat ottaneet kotimaassaan lainaa ja tulleet tänne opiskelemaan perheensä kanssa, mutta kaikki tiedot eivät olekaan pitäneet paikkansa, Backman kertoo.
Kolmen lapsen äiti, srilankalainen Linusha, muutti Suomeen miehensä opiskelujen vuoksi. Hän osaa muutaman sanan suomea ja auttavasti englantia. Hän on ollut kolme kuukautta Suomessa ja huomannut, kuinka hankalaa töitä on saada.
– Meille kyllä luvattiin töitä, mutta emme saa niitä kielimuurin takia.
Rasistinen huutelu jonossa on lisääntynyt. Backmanin mukaan ei kuitenkaan voida vielä puhua epidemiasta.
Myös jonoon tullut Jouko on todistanut ikävää puhetta.
– Aika monet suhtautuvat hirveän kriittisesti ja sanovat vähän ikävästi ihan ulkomaalaisille itselleen. Varmaan on sellainen pelko, että meiltä viedään.
Myös Hanski on huomannut, että jonossa on aiempaa enemmän maahanmuuttajia. Hän on yksi heistä, jotka ovat asiasta pahoillaan.
– Eivät he niitä vanhoja veronmaksajia ole, mitä itse olen ollut, mutta tällaista tämä nyt on.
Heikompien puolustaja loppuun asti
Jakopäivinä Backman lähtee aamuseitsemän jälkeen kotoaan kohti Myllypuroa. Sitä ennen hän on hörpännyt kahvit, lukenut uutiset, tehnyt ristikoita ja käsitöitä.
Ruokajaon jälkeen työntekijät kokoontuvat takahuoneeseen juomaan kahvit. Backman on usein itse valmistanut vapaaehtoisille jotain pientä syötävää.
– Meillä on niin mukava pomo. Laittaa meille ruokaa, eikä komenna, vapaaehtoinen Airi Hanhijoki kehuu Backmania.
– No just joo. Älä nyt. Kysypä joltain muulta, niin kyyti on kylmää, Backman vastaa naurahtaen.
Backman kertoo, että hänellä on aina ollut halu auttaa. Hän uskoo, että taustalla vaikuttavat karu lapsuus alkoholistiperheessä ja oma loppuun palaminen.
– Olen luojalle kiitollinen, että sairastuin, koska arvoni muuttuivat täysin. Olen varmasti syyllistynyt ihan samaan kuin muutkin ja ajatellut, että työttömät ovat syyllisiä itse työttömyyteensä ja että juopoilta pitäisi kaula katkaista.
Leipäjonopomona Backman haluaa jatkaa niin pitkään kuin se on mahdollista. Hän on nyt 77-vuotias ja pohtii toiveikkaasti, voisiko olla puikoissa vielä 80-vuotiaanakin.
– Ei ole minun käsissäni, kuinka kauan jatkan. Nautin jokaisesta päivästä, jonka siellä saa olla ja olen kiitollinen tästä ajasta.
Osa haastateltavista esiintyy jutussa etunimellään aiheen arkaluonteisuuden vuoksi.