Mainos

Jukan piti kuolla jo vuonna 2006 – selvisi selkäydinvammasta ja erittäin vaikeasta aivovammasta, sitten iski vielä syöpäkin: "Kuolemantuomion saaneeksi mieheksi jaksan erittäin hyvin"

4:01

Jukka Stolt joutui vakavaan liikenneonnettomuuteen Intiassa vuonna 2006. Hän sai muun muassa aivovamman ja selkäydinvamman, mutta selvisi. – Kuolemantuomion saaneeksi mieheksi jaksan erittäin hyvin, Jukka sanoo nyt.

Jos bussissa ei olisi ollut tavaratilaa, Jukka Stolt olisi kuollut. Tai kuollahan hänen piti joka tapauksessa.

– Onnettomuus tapahtui Intiassa. Muistikuvathan ovat asioita, joita minulle on kerrottu. En muista siitä mitään, Jukka kertoo nyt, 12 vuotta myöhemmin.

Auto upposi bussin keskellä olevaan tavaratilaan

Jotenkin näin se meni.

Lomalla ollut Jukka ajoi ystävineen sikäläisiin olosuhteisiin nähden turvallista tietä, kun bussi yhtäkkiä kääntyi eteen.

– Bussi tuli suunnasta, josta se ei olisi saanut tulla. Ajoimme ikään kuin seinään ja aika kohtalokkain seurauksin. Me kaikki loukkaannuimme. Minä ehkä pahiten.

Onnettomuudessa auto upposi bussin keskellä olevaan tavaratilaan. Jukka istui auton takapenkillä, keskipenkillä lannevyössä. Viereisen miehen pelastivat vessapaperipaketit, jotka seurueen intialainen jäsen halusi ottaa mukaan; ne toimivat kuin turvatyyny, jolloin autossa Jukan vieressä olleelta mieheltä vahingoittui vain yksi niskanikama.

Jukan kävi pahemmin.

– Sain lukuisia vammoja. Jos nyt lähdetään yläpäästä, niin minulla on erittäin vaikea aivovamma. Selkäydinvamma. Lähes kaikki kylkiluut murtuivat ja niiden seurauksena minulle tuli ilmarinta, joka yksinään on este, ettet voi lentää. Sen takia meni aikansa, ennen kuin minut saatiin Suomeen, Jukka kertoo.

"Lapsilleni sanottiin, että kuolen"

Intiassa Jukka oli kolmessa sairaalassa. Niistä hän ei muista mitään. Kolari repäisi myös otsan ja pään auki.

– Kun minut saatiin siirrettyä Suomeen, täällä oletettiin (arven vuoksi), että minut oli operoitu Intiassa. Mutta kyllä se oli auton pelti, kun leikkasi pääni. Kun lääkäri poisti tikit, hän ihmetteli, millä ihmeen hamppuköydellä minut on ommeltu. Mutta hyvähän se on, että ommeltiin. Jos tästä naamasta siistin saa, niin suht' siistihän tämä on, Jukka sanoo.

Lääkäreilleen niin Suomessa kuin Intiassakin hän on kiitollinen. Yksi asia kuitenkin harmittaa.

– Kun minut saatiin siirrettyä Suomeen, lapsilleni sanottiin, että kuolen. Että ei ole mitään mahdollisuuksia. Olin niin pahoillani nuorimman tyttäreni takia, että hänen piti käydä tämä helvetti läpi.

Tyttö oli saanut luvan olla koulusta pois, muttei ollut kotona päivääkään.

– Ehkä geeneillä on jotakin tekemistä sisun kanssa, ei se omena kauas yleensä putoa. Olin niin ylpeä hänestä, sillä olisi ollut pahinta jäädä kotiin surkuttelemaan. Olihan se kova paikka.

Jukka tosin kuuli kuolemantuomiostaan itse vasta paljon myöhemmin.

– Ihmettelin silloin, minkä hiton takia näin mennään sanomaan, mutta lääkärityttäreni Anu avasi sitä minulle. Tehtiin aivan oikein. Totuus täytyy kertoa ja vammat olivat sellaiset, mihin pääsääntöisesti kuollaan. Eli kuolemantuomion saaneeksi mieheksi jaksan erittäin hyvin, Jukka sanoo ja virnistää.

Kuukausien sairaalakiertue Suomessa

Suomessa Jukan sairaalakiertue alkoi Töölöstä. Sitä hän ei muista. Lääkärintodistuksessa lukee "täydellinen muistikatko".

– Muisti on niin kummallinen asia. Se on ehkä ollut suurin ongelma arkipäivän asioiden hoidossa. Lähimuisti toimii kuten toimii, eli ei toimi. Toisaalta taas hyvin vanhojakin asioita muistan aivan tarkalleen, hän kuvaa.

Jukka kävi sairaalakiertueellaan jopa Kätilöopistolla.

– En päässyt keskoskaappiin! Olin eristyksessä. En tiedä, minkä takia tähän sairaalaan päädyin, mutta luultavasti se oli ainoa paikka, jossa pystyttiin tekemään ääreishermotutkimus. Sen takia luultavasti olin siellä, en ole tästä aivan varma. En kuitenkaan ollut raskaana, niin heittivät ulos!

Vammoihinsa nähden Jukka oli sairaalassa vain lyhyen aikaa, noin kolme kuukautta. Jostakin matkan varrelta hän kuitenkin sai kehoonsa kolme sairaalabakteeria.

– En ole koskaan vankilassa ollut enkä tiedä, millaista siellä on, mutta silloin tuntui kuin olisin vankilassa. Vertaistuki olisi ollut niin tärkeää, mutta eihän minulla ollut mitään sellaista, kun olin yksin huoneessani. Se johti siihen, että minulla oli jo selkeä pakosuunnitelma viimeisestä sairaalasta, jossa olin. Lapset olivat sanoneet hoitohenkilökunnalle, että ehkä sen perään kannattaisi nyt katsoa vähän tarkemmin, Jukka muistaa.

Mielessään hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi: hän pakenisi sairaalasta ja hyppäisi lähistöltä kulkevaan junaan.

– Ajatukseni kulki niin, että hyppään junaan ja menen Tikkurilaan. Jostain syystä siis kuvittelin, että olen Järvenpäässä. Minulla ei ole mitään kontaktia Järvenpäähän, mutta jostain syystä kuvittelin olevani siellä. Enhän ollut siellä päinkään. Jos olisin lähtenyt toteuttamaan pakosuunnitelmaa, olisin paleltunut ja eksynyt. Ja pitkään olisin saanut etsiä rataa, josta pääsisin junaan!

Onnettomuus vei kahdeksan senttiä pituudesta

Onnettomuuden jälkeen Jukka opetteli uudelleen puhumaan ja kävelemään. Ne päivät olivat juhlaa, kun tytär tuli sairaalaan – silloin pääsi kävelylle.

– Sairaalan rappuset tulivat tutuiksi, kun opettelin niitä kävelemään, Jukka kuvaa nauraen.

Ennen onnettomuutta Jukka oli 177 senttiä pitkä. Nyt pituutta on enää 169 senttiä. Selkä on korjattu titaaniraudoilla ja pulteilla.

– Sillä tavalla minut kursittiin kasaan. Kahdeksan senttiä pituudesta on aika älyttömän paljon. Nyt ei enää voi puhua pitkästä ja komeasta, kuten yleensä on tapana, mutta tämä kelpaa minulle oikein hyvin, Jukka kuvailee.

– Nythän ulkopuolinen ei minusta huomaa, että mitään on sattunut, mutta kyllä se jälkensä jätti. Kolarista alkaneen uuden ajanlaskun mukaan olen 12-vuotias. Eli varokaa vain, kun tulen murrosikään!

"Jos en tekisi aamujumppaani, kävelemisestä ei tulisi yhtään mitään"

Edelleen Jukan jokainen aamu alkaa sängyssä aamutreenillä.

– Alussa oli liikkeitä, joita tein, vaikka mikään paikka ei liikkunut. Mutta tein ne joka tapauksessa, sillä seurauksella, että jossain vaiheessa keho rupesikin liikkumaan, Jukka kuvailee.

– Jos en tekisi aamujumppaani, niin kävelemisestä ei tulisi yhtään mitään. Polveni rupesi vähän vihoittelemaan ja lääkärille tässä yhteydessä kerroinkin, että jos näkisit, kun nousen aamulla ylös ja lähden kävelemään, niin tuomio olisit todennäköisesti "juoppo mikä juoppo". Katkokävelyksihän sitä sanotaan. Kun jaksan tehdä jumpan, herätän kroppani.

Kiitoksen liikkuvuudestaan hän antaa suurilta osin vyöhyketerapialle.

– Olen täysin vakuuttunut, että sillä on ollut ratkaiseva merkitys tässä. Näistä asioista on kuitenkin vaikea keskustella asiallisesti. En tykkää sanasta uskomushoito, mutta olemassa on vaihtoehtoisia menetelmiä, ja olen onnistuneesti poiminut rusinat kaikista pullista. En ole missään tapauksessa hylännyt koululääketiedettä, sielläkin on saatu paljon aikaiseksi, mutta mikseivät nämä kaksi voi tehdä enemmän yhteistyötä?

Maatu-koira kuntoutti omistajansa

Onnettomuuden jälkeen Jukka ei masentunut. Itsetuhoisia ajatuksiakaan ei ollut edes vaikeimpina hetkinä.

– Minä en missään vaiheessa heittänyt pyyhettä kehään, mutta minun puolestani se kyllä heitettiin monta kertaa. Olen kiitollinen kaikesta saamastani hoidosta, mutta näin ei saisi toimia. Potilas on ainoa, joka pyyhkeen saa heittää, Jukka sanoo.

– En koe olleeni masentunut. Minulla oli kolme lasta ja fantastinen Maatu-koira. Sillä oli niin älyttömän tärkeä rooli kuntoutuksessani, ettei sitä kukaan tajuakaan.

Maatu pakotti Jukan ulos talosta kolme kertaa päivässä. Vasta myöhemmin Jukka ymmärsi, miten suuri riski se oli ollut.

– Jos olisin kaatunut, en olisi päässyt ylös. Kyllähän siinä riski otettiin, mutta se oli parasta kuntoutusta, että pääsin kotiin.

Puolimaraton puolentoista vuoden kuluttua onnettomuudesta

Yrittäjänä toiminut Jukka ajatteli pitkään, että vain hoitaisi itsensä kuntoon ja palaisi sitten töihin. Eläkepapereita tarjottiin useaan otteeseen, mutta Jukka itse oli pitkään jatkamassa työntekoa.

– On hyvä niin, ettei jatkettu, hän sanoo nyt.

Jukan poika muutti Saksasta Suomeen ja otti yrityksessä ohjat.

Jukka ei silti jäänyt makailemaan. Vain puolentoista vuoden kuluttua onnettomuudestaan hän juoksi puolimaratonin.

Harrastus ei ollut uusi: Jukka oli jo aiemmin juossut maratonin aikaan 3:48 vain muutaman kuukauden treenaamisella.

– Kyllähän se oli hiton kova juttu, mutta ei suinkaan kovin juoksuni. Puolimaraton onnettomuuden jälkeen oli kova. Se oli jotakin niin käsittämätöntä, Jukka kuvailee.

– Sanoin lääkärityttärelleni Anulle, että lähdetäänpä juoksemaan puolimaraton. Hän oli hetken hiljaa, katsoi minua ja sanoi, että ”mennään vaan, mutta ensin sinä menet tuonne”, ja passitti minut Helsingin urheilulääkäriasemalle.

Kukaan ei tiennyt, paljonko Jukka jaksaisi. Pystyisikö hän ylipäätään juoksemaan? Jukka meni lääkäriasemalle testattavaksi.

– Normaalisti, kun tällainen testi tehdään, siellä ollaan piuhoissa kiinni ja tilanteessa on vain testaaja ja testattava. Silloin se pieni huone tuli aivan täyteen ihmisiä. Mietin, että mistä on kyse. Ajattelin, että lääkärikin on näemmä ajatellut, ettei tästä hyvää seuraa, hän nauraa.

Kun testi oli ohi, kaikki olivat epäuskoisen yllättyneisyyden vallassa. Jukka selvisi testistä ja sai luvan juosta maratoninsa.

Myöhemmin nykyisin Hämeenlinnassa asuva Jukka juoksi myös Hämeenlinnan maratonin.

– Puoli matkaa pystyin juoksemaan. Sitten tuli selästä sellainen signaali, että nyt ei enää yhtään juoksuaskelta. Ja kuitenkin oli juoksukilpailun numerolappu rinnassa, Jukka kuvailee.

Hän jatkoi jääräpäisesti matkaa.

– Lopulta minulle tuotiin sana, että ei ole mitään kiirettä, tule omaa tahtiasi, sinulle otetaan aika. Maratonissahan maksimi on yleensä kuusi tuntia, ja kun en oikein ole keskeyttäjätyyppiä, niin kävelin sen sitten loppuun. Siinä meni pikkuisen yli kuusi tuntia. Olen nyt virallisesti Hämeen hitain, ja sehän on Hämeessä kunniastatus!

"Aivovamma ei ole sama kuin älyvamma"

Nykyisin Jukalla ei ole vaikeita kipuja eikä hän tarvitse lääkitystä. Aivovammaa ei arjessa juurikaan huomaa, mitä nyt toisinaan sanojen hakeminen kestää kauemmin ja ajatus saattaa katketa. Silti asenteet ovat tiukassa.

Aivovammaviikkoa vietetään vuosittain viikolla 46.

Tänä vuonna teemaviikolla muistutetaan, että elämässä voi olla iloa myös aivovamman jälkeen.

– Kyllähän sen tietää, miten aivovammaan suhtaudutaan. Sehän on itsessään jo haukkumasana, Jukka kuvaa.

– Aivovamma ei ole sama kuin älyvamma!

Siitä, että selkä on rikki, on helppo puhua. Aivovammasta puhuminen on Suomessa edelleen vaikeampaa, vaikka aivovamman saa vuosittain noin 15 000−20 000 suomalaista. Jos mukaan lasketaan vammautuneen lähipiiri, aivovamma koskettaa noin puolta miljoonaa suomalaista.

– Jos kapeasti ajatellaan, mikä on kenenkin etu, niin onko minulle etua siitä, että tulen julkisuuteen ja kerron, että minulla on erittäin vaikea aivovamma? Kyllä jokainen ymmärtää, mitä siitä ajatellaan. Yritän olla esimerkkinä siitä, ettei kaikki ole aina niin kuin ihmiset luulevat, Jukka sanoo.

– Jokaisella on lähipiirissä joku, joka on tällaisesta kärsinyt. Jospa siis opeteltaisiin puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja oikealla tavalla.

Jukalta löytyi syöpäkin

Sanotaan, ettei yhdelle ihmiselle anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Jukan kohdalla sitä on vaikea uskoa, sillä onnettomuuden tuomien koettelemusten jälkeen häneltä löytyi sattumalöydöksenä vielä syöpäkin.

Lääkäri pani Jukan tämän iän perusteella PSA-kokeisiin. Eturauhasen syöpäsolut tuottavat PSA:ta, joten sen pitoisuus nousee syövän yhteydessä. Kohonnut PSA-arvo saattaa kuitenkin johtua myös hyvälaatuisesta liikakasvusta.

– Olen aika analyyttinen ja halusin tietää, mitä minulle tapahtuu. Hankin siis tietoa eturauhassyövästä. Kun tieto syövästä tuli, ei se ollut kauhea järkytys tai heilauttanut oikeastaan mihinkään suuntaan. Olin jo saanut selville, että moni mies kuolee eturauhassyövän kanssa, mutta ei eturauhassyöpään.

Syövän olisi voinut hoitaa leikkaamalla, mutta Jukka ei ollut leikkauskunnossa. Hän sai sädehoitoa. Nykyisin tilanne on hyvä ja arvot enemmän kuin kohdillaan.

"Ei saisi olla niin hanakka heittämään pyyhettä kehään"

Jukka ei tahdo valittaa tai ruikuttaa kohtaloaan. Hän uskoo, että jokainen ihminen pystyy vaikuttamaan itse omaan elämäänsä kaikilla saroilla.

– En tiedä, onko asenteeseeni mitään salaisuutta. Nuorena miehenä ajauduin kauppahommiin ja olen aina ollut ilmeisen hyvä myyjä. En hyväksy vaihtoehtoa "ei". Muistan jo pikkupoikana, kun asuimme Helsingissä ja kävin kirkolla erilaisissa kerhoissa, saimme aina myytäväksi merkkejä. Paitsi, että myin omani, myin myös veljieni merkit, Jukka nauraa.

– En pidä itseäni mitenkään ihmeellisenä tai kummallisena, kaikki meidät on samalla tavalla rakennettu. Jos olisi taikasana, kertoisin sen ilman muuta! Ei saisi olla niin hanakka heittämään pyyhettä kehään. Itsekin voi tehdä paljon. Aina, joka asiasta löytää jotakin positiivista, kun sitä vähän kääntää. Valoisin mielin eteenpäin.

Jukka itse ei osaa sanoa, muuttiko onnettomuus häntä ihmisenä. Tätä hän on kuitenkin kysynyt lapsiltaan.

– Kerran tivasin lapsiltani vastausta tähän kysymykseen, ja he kommentoivat, että jos muutosta onkin tapahtunut, pelkästään parempaan. Hyvähän se on, jos näin on.

Video: Tommi Kovasen kiekkoura päättyi aivovammaan - "Katson peliä nykyään eri kulmasta". Artikkeli jatkuu videon alla.

7:37

Kuka?

Jukka Stolt

Mistä olet kiitollinen?

”Olen hyvin kiitollinen kaikesta saamastani avusta, niin Intian kuin Suomenkin avusta. En valitettavasti muista kaikkia auttaneita, mutta olen kiitollinen.”

Mihin epäkohtaan haluaisit kiinnittää ihmisten huomion?

”Sote-asiat huolestuttavat. Mielestäni asian pitäisi mennä niin, että jokaisella on oikeus parhaaseen mahdolliseen hoitoon, ja sen jälkeen tapellaan, kuka maksaa, jos tappelemiseen on aihetta. Tappelu on minullekin tullut tutuksi esimerkiksi vakuutusyhtiön kanssa. Minut oli muka hyvin vakuutettu. Sitten lääkäri, joka ei koskaan nähnyt minua, antoi pysyvän haitan arvioksi muistaakseni 4. Toinen lääkäri, jonka luona kävin ja oli minua hoitanut, oli sitä mieltä, että haitta on 14.”

”Tässä kun on seurannut uutisointia, niin ei voi muuta kuin tulla hyvin, hyvin vihaiseksi! Me ihmiset olemme onnistuneet tappamaan keskimäärin 60 prosenttia selkärankaisista lajeista laskettuna 1970-luvulta tähän päivään. Itse mökilläni hoidin kekomuurahaisten tontinvaltausyrityksen siirtämällä keon. Ei kaikkia tarvitse aina tappaa, varsinkaan lajia, joka on ollut täällä yli 100 miljoonaa vuotta.”


Juttua muokattu 19.11.2018 klo 10.13: korjattu otsikon sana "aivovaurio" muotoon "erittäin vaikea aivovamma".

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja