Jan kertoo, millaista oli 25 vuoden päihdekierre itseinhon ja psykoosien syövereissä."Jumala. Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Punaisen omakotitalon pihavalot halkovat hämärtyvää iltapäivää. Talon isäntä, Jan-Krister Kinnunen viittilöi parkkeeraamaan auton omansa viereen. Iso tontti. Kolme ponia ja suomenhevonen mutustavat tarhassaan hangelle laskettua heinää.
Kinnunen katselee pihamaata hymyillen.
– Vaikea uskoa, että vielä kahdeksan vuotta sitten olin koditon ja juoksin metsässä pakoon kuviteltuja vihamiehiä päihdepsykoosissa, hän toteaa.
Sisätiloissa päällystakin alta paljastuvat monenkirjavat tatuoinnit. Neljä kukkasta symboloivat hänen lapsiaan. Kukkiva kirsikkapuu elämää ja sen katoavaisuutta. Pääkallo edustaa kuolemaa, joka kutsuu häntä, jos hän enää milloinkaan sortuu huumeisiin.
– Amfetamiini on oikeastaan elämäni suuri rakkaus.
Kinnusen ensimmäinen päihdekokeilu tapahtui 13-vuotiaana. Olutta. Kinnunen kuvailee, että alkoholi loi hänen ympärilleen kuplan, jossa oli hyvä olla.
– Äitini oli henkisesti ja fyysisesti hirveän väkivaltainen minua kohtaan ja minun oli kotona hirveän paha olla.
Myöhemmin Kinnunen kokeili bensan imppaamista, kirkasta viinaa, pillereitä ja pilveä. Päihtymyksestä tuli nopeasti riippuvuus.
14-vuotiaana Kinnunen muutti nuorisokotiin.
– Siellä päihteiden käyttöä ihannoitiin. Viikonloput menivät perjantaista sunnuntaihin aika lailla kännissä ja pilvessä.
Kinnunen lähti suorittamaan siviilipalvelusta Vaasaan ja tapasi siellä tulevan puolisonsa. Eräänä iltana pariskunta lähti kotibileisiin ja Kinnunen näki ensimmäistä kertaa suonensisäisten huumeiden käyttöä.
Kinnunen lausui sanat, joilla tulisi olemaan karmeat seuraukset monen ihmisen elämään: Minäkin haluan.
– Se antoi jumalaisen olon. Ajattelin, herranjumala kuinka olen voinut elää ilman tätä.
Tuon illan jälkeen Kinnunen juoksi 15 vuotta saman tunteen perässä. Pian tuon saman illan jälkeen Kinnunen sai myös kuulla, että hänestä tulee isä.
Kinnunen muutti Vaasaan naisystävänsä luo. Kinnunen oli 19-vuotias, kun esikoinen syntyi.
– Siellä se homma lähti ihan täysin käsistä. Oikeastaan heti.
Kinnunen käytti amfetamiinia ja kaikkea mitä käsiinsä sai. Päihteet varjostivat arkea ja löivät kiilaa pariskunnan väliin. Tuli yksi lukuisista tulevista eroista. Yhteen paluu. Toinen lapsi.
– Tunsin vielä isompaa yksinäisyyttä kuin olin kokenut. Lasten äidillä meni paljon aikaa vauvan kanssa. Minä tunsin jääväni aivan täysin paitsioon. Enemmän kuin olin jo ollut.
Kinnunen kuvailee aikaa rimpuilemiseksi. Hän yritti käydä töissä ja pysyä mukana elämässä mutta ote alkoi lipsua.
Saatavuus oli Vaasassa entistä kotikaupunkia parempi ja ympärillä oli jo verkosto lähteitä, joilta ostaa ja joiden kanssa käyttää. Rahapulassa aineita sai velaksi.
Kinnunen valehteli päihteiden käytöstä puolisolleen ja itselleen. Alkoholia sai käyttää, koska ”kyllähän miehen pitää silloin tällöin viinaa ottaa”. Kannabiksen kasvattamisen ja käytön hän sai seliteltyä ADHD:llä.
Sosiaalitoimi oli mukana perheen elämässä esikoisen syntymästä asti. Lasten äiti ei koskaan käyttänyt mitään päihteitä. Kinnunen kertoo, että entinen puoliso joutui valehtelemaan hänen puolestaan monet kerrat.
– Löin kiukkupäissäni käteni läpi vitriininlasista ja kädessä oli vekki. Sosiaalitoimistossa se muuttui niin, että olin kompastunut leluun lapsi sylissäni ja luojan kiitos saanut käden väliin.
Kulissit rakoilivat, eikä Kinnunen pystynyt enää käymään töissä kuin aika ajoin. Käyttö rahoitettiin huumeiden myynnillä, välittämisellä, pienillä rikoksilla ja ostamalla velaksi.
– Varastin kaupasta arvokkaampaa tavaraa myytäväksi. Öisin varastin kuparijohteita ja myin niitä romukauppaan.
Lopulta sosiaalitoimi puuttui peliin kovemmin ottein. Puoliso lähti turvakotiin lasten kanssa.
– Totta kai tuntui pahalta, mutta syytin heitä siitä. Ei he ymmärrä, kuinka rankkaa minulla on. Eivät ymmärrä, kuinka vaikea lapsuus minulla oli. Kiittämättömät paskiaiset, eivät arvosta mitä kaikkea olen tehnyt heidän eteen.
Kinnunen myöntää tunteneensa perheensä lähdöstä myös helpotusta. Nyt kukaan ei ollut enää arvostelemassa tai hillitsemässä hänen addiktiotaan.
Kinnunen suunnisti Krouvinummelle tuttavapariskunnan luo asumaan. Päihteiden käyttö ei ollut enää pelkästään päivittäistä – sitä tehtiin lähes kellon ympäri.
Seuraavasta kahdeksasta kuukaudesta Kinnusella ei ole juuri lainkaan muistikuvia.
Kinnusen entinen puoliso pyysi häntä palaamaan takaisin vielä kahdesti. Kummallakin kerralla Kinnunen lupasi ja vakuutti tällä kertaa lopettavansa päihteet. Heille syntyi vielä kaksi lasta lisää.
Kinnunen antoi lopulta pirulle pikkusormensa ja ajatteli ostavansa huumeita vielä tämän yhden kerran. Lopputuloksena huumeiden himo kasvoi holtittomaksi. Gramma amfetamiinia ei tuntunut enää missään.
Neljännen lapsen jälkeen sosiaalitoimi pisti lopullisen pisteen parisuhteelle heidän puolestaan. Kinnusen entistä puolisoa käskettiin tehdä lopullinen valinta: mies vai lapset.
Lapsien pitämisen ehtoina olivat avioero, asumusero ja lähestymiskielto.
– Vitutti, että minut oli ajettu pois omasta kodistani. Olen kaikkeni yrittänyt ja kukaan ei osoita minulle minkäännäköistä kiitollisuutta siitä, millaisen työn minä olen tehnyt.
Kinnunen muutti yksin asumaan Turkuun. Hän ymmärsi, että tällä kertaa vanhaan ei ollut enää paluuta.
– Sitten tehtiin aikamoinen sukellus.
Ennen pitkää Kinnunen jäi kodittomaksi. Hän näki elämänsä täysin toivottomana.
Päivät noudattivat orjallista kaavaa. Herätys, jämät suoneen ja etsimään lisää. Uusi annos ja sammutaan. Aineet, turvattomuus ja valvominen jättivät jälkensä. Mielenterveys alkoi rakoilla.
Ensimmäistä kertaa Kinnunen alkoi ajatella myös itsemurhaa. Hän häpesi itseään ja sitä ettei onnistu lopettamaan. Hän piikitti ja itki samaan aikaan.
– Jos näin kadulla hymyilevän pariskunnan, se oli minulle täyttä myrkkyä. Minusta ihmiset eivät voineet olla onnellisia. Ajattelin, että mitä tekin siinä elokuvaa väännätte, tuo on täyttä paskaa.
1:32
Muut ihmiset eivät merkinneet mitään. Ihmiset nähdään hyödykkeinä tai uhkana. Kinnunen sanoo, että addiktien elämään kuuluu jatkuva pelko.
Lopulta hän oli niin peloissaan, ettei uskaltanut nukkua. Hän käytti aineita pysyäkseen väkisin hereillä.
– Olin valvonut kaksi viikkoa, koska pelkäsin, että joku tekee minulle jotain.
Silloin, 39-vuotiaana, Kinnunen meni päihdepsykoosiin.
– Minulla oli aina äärimmäisen väkivaltaiset harhat psykoosissa. Näin, että minut raadellaan, jos pysähdyn jonnekin. Näin, että perässä on tosi pahoja tyyppejä. Todellisuudessa perässäni ei ollut ketään.
Kinnunen juoksi yöllä Turun metsissä pakoon olemattomia jahtaajiaan. Hän uskalsi pysähtyä vain kerran. Hän näki puiden varjoissa kolme suurta tummaa hahmoa. Hän huusi itkien kysymyksiä metsään.
– Huusin, että mitä niin pahaa minä olen heille tehnyt, että he jahtaavat minua jatkuvasti. Se oli minulle silloin täyttä totta, se oli hirveää.
Aamun koittaessa harhat hälvenivät ja Kinnunen löysi itsensä asutusalueelta. Hän soitti apua ja päätyi kolmeksi päiväksi suljetulle osastolle. Hän lähti osastolta suoraan pistämään, mutta pää ei kestänyt enää lisää.
Psykooseja tuli lisää ja ne olivat kerta kerralta rajumpia. Yhden erityisen vahva psykoosin jälkeen Kinnunen päätyi katkaisuhoitoon. Siellä vierailleen ystävän sanat muuttivat hänen elämänsä suunnan.
– Hän sanoi: "Jani, jos sinä vielä kerran lähdet ulos tuosta ovesta ja menet käyttämään, sinä kuolet". Aloin hieman ajatella sitä asiaa ja totesin, että ehkä hän on oikeassa.
Kinnunen pääsi päihdehoitolaitokseen, joka tunnettiin silloin nimellä Rehappi. Osana hoitoa Kinnunen kertoi ensimmäistä kertaa oman tarinansa ääneen.
– Se oli minun henkilökohtainen rippini. Kerroin kaikki häpeällisimmät asiat, mitä elämästäni löytyy.
Kinnunen alkoi parantua, mutta hänen täytyi myös katsoa selvinpäin silmästä silmään totuutta siitä, mitä hänen päihteiden käyttönsä oli aiheuttanut.
Osana hoitoa on läheisten kohtaaminen. Heidät kutsutaan hoitolaitokseen kertomaan omin sanoin, mitä läheisen päihteidenkäyttö on aiheuttanut ja miltä se on tuntunut.
Kinnunen lähetti 15 kutsukirjettä. Yhteen vastattiin.
– Vain minun täti ja hänen mies tulivat paikalle. Täti sanoi: ”Katso Jani ketä täällä on ja mieti.” Hän ei sanonut mitään muuta. Se oli minulle henkisesti hyvin väkivaltainen hetki.
Kinnunen kuvailee, että tuossa hetkessä juoppo hänessä kuoli. Tuolloin hän ymmärsi, mitä huumeet tekevät sekä hänelle itselleen että muille ihmisille.
Kinnunen sai tukiasunnon ja oli uuden ja ihmeellisen ajan edessä. Herätys ja kuppi kahvia. Parvekkeelle polttelemaan tupakka ja katselemaan raittiina uutta päivää.
– Piti oppia sietämään itseään, omia ajatuksiaan ja ottaa elämä raakana vastaan.
Vuoden raittiuden jälkeen Kinnunen oli hyvän ystävänsä kanssa kalastamassa. Mieltä painoi edessä odottava iso oikeudenkäynti. Pahimmassa tapauksessa edessä olisi kaksi vuotta vankeutta. Mieleen nousi yhtäkkiä rukous, jonka hän oli kuullut Rehapissa.
"Jumala. Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
– Minä en voi muuttaa menneisyyttäni. Minä voin muuttaa tulevaisuuteni. Minä menen oikeuteen ja kerron asiat avoimesti, rehellisesti ja ilman itsesääliä. Tein päätöksen. Jos tulee linnaa, minä kävelen sinne sisään raittiina miehenä ja sellaisena tulen myös ulos.
Rukous on nykyisin hänen elämänohjeensa ja auttaa häntä pysymään raittiina.
Kun keskustelu kääntyy nykyhetkeen, Kinnusta alkaa heti hymyilyttää. On mukava työpaikka, kihlattu, harrastuksia, elämänkumppanin mukana tuli uusi perhe ja kaikki velat on maksettu pois.
– Tänään on mukava olla Jani.
Takana on kahdeksan vuotta täysin raitista elämää. Kinnunen uskoo, että edessä on raitis loppuelämä. Hän käy hoitolaitoksen iltaringeissä kertomassa elämästään antaakseen muille päihdekuntoutujille toivoa sairauden selättämiseen.
Kinnunen sanoo muistelevansa kaikkea tapahtunutta kiitollisena. Ilman menneisyyttään, hän ei olisi kuka on. Huumeet, psykoosit, rikokset ja häpeä ovat nyt menneisyyttä eikä sille mahda mitään.
Välit eivät ole korjaantuneet kenenkään kanssa tähänkään päivään mennessä, eikä Kinnunen odota, että koskaan korjaantuvatkaan.
– Päivääkään en vaihtaisi pois. Kaiken tämän piti tapahtua. Ne asiat sysäsivät minua siihen loppuluisuun. En voi sanoa antaneeni itselleni anteeksi, mutta olen oppinut hyväksymään ne asiat.
Pääkallo irvistää ääneti kädessä, joka kohoaa kuivaamaan silmäkulmia.
Hae apua:
Huumeriippuvuuteen: 0800 900 45
Mielenterveysongelmiin: 09 2525 0111
