27 viinanhuuruista vuotta, huumeita ja seitsemät potkut – Petri päätti antaa itselleen 40-vuotislahjaksi hyvän elämän

– Alkoholisti hoitaa työnsä hyvin, koska se tavallaan ylläpitää sitä illuusiota, että kaikki on hallinnassa. Sillä ei ole väliä, mitä tapahtuu työn ulkopuolella.

Loppua kohden töiden hoitaminen, edes sinne päin, ei enää onnistunut.

– Alkoi tulla myöhästymisiä, poissaoloja ja pommiin nukkumisia. Muutaman kerran menin töihin ja kun alkoi vituttaa, niin lähdin vain menemään, Puhakka kertoo.

Ympäripäissään hän ei työpaikalleen mennyt, vaikka aamut saattoivat alkaa tujakalla shotilla.

– Mutta pienessä pöhnässä olin joka päivä. Olen ollut myös aineissa töissä.

Puhakka on käynyt elämänsä aikana A-klinikan tapaamisissa, hänen ihonsa alle on istutettu kaksi kertaa antabus-kapselit ja hän on kokeillut akupunktiota, tuloksetta.

– A-klinikka ei toiminut ollenkaan. Lähdin suoraan kokouksesta baariin.

Täytettyään 40 vuotta Puhakan elämässä tapahtui käänne.

Tavallinen lapsuus

Puhakka kertoo olevansa ihan tavallisesta suomalaisesta perheestä: siihen kuului äiti, isä ja veli. Lapsuuden koti sijaitsi Haminassa.

– Vietimme ihan normaalia perhe-elämää. Vanhemmat juhlivat jonkin verran, eivät mitenkään paljon. En minä heitä syytä mistään. Kun katselin lapsena aikuisia humalassa ja he nauroivat, se vaikutti kauhean kivalta ja aloin jotenkin ihannoida sitä. Toki olen nähnyt lapsena myös juomisen ikävän puolen.

Puhakan ensimmäinen alkoholikokeilu vei heti mukanaan. Hän oli 13-vuotias ja matkalla Virossa.

– Se oli ihan kirkasta vodkaa. Ravintolasta sai Virossa näinkin nuori ostettua alkoholia.

Vaikka humala tuntui hyvältä ja antoi itseluottamusta, juominen pysyi pitkään kurissa tiiviin harrastustoiminnan vuoksi.

– Harrastin aktiivisesti kilpatanssia. Se piti minut ruodussa, koska monesti oli viikonloppuisin kilpailuja.

21-vuotiaana Puhakka muutti Haminasta Helsinkiin. Siitä alkoi ajanjakso, jolloin hän joi aina, kun se vain oli mahdollista.

– On vaikea sanoa määriä. Niin paljon, että menin sekaisin.

Humalat olivat kaksijakoisia. Hän kertoo olleensa koko ison porukan showmestari, joka vastasi siitä, että kaikilla on aina kivaa. Porukan oma pelle. Toisaalta Puhakka odotti kaikkein eniten sitä, että pääsisi yksin kotiin kovassa humalassa sekoilemaan.

– Olin sellaisessa lobotomia-tilassa, täysin puhekyvytön. Riippuen tietysti siitä, mitä olin ottanut. Joistain huumausaineista nimittäin virkistyi ja muutuin levottomaksi. Sanallisesti olen ollut aggressiivinen, mutta en fyysisesti.

Juomisen syy oli aina muissa

Krapulassa iski paniikkihäiriö ja ahdistus.

– Mielestäni itsessäni ei ollut mitään vikaa. Syytin pahasta olosta muita ja yritin aina etsiä syyn ulkopuolelta.

Ensimmäisen kerran hän havahtui omaan tilanteeseensa, kun ystävä totesi ison porukan kuullen lakonisesti: "Piatuhan on tuollainen alkoholisti”.

– Se aiheutti sellaisen suivaantumisen ja raivon tunteen. Fiilikset laskivat ja lähdin kotiin. Mietin, että eihän tässä mitään järkeä ole. Kesti kuitenkin vielä viisi vuotta ennen kuin menin Minnesota-hoitoon.

Puhakalla oli muutamia pidempiä taukoja alkoholista 27 vuoden aikana, mutta pää oli sekaisin muista aineista.

Ilman alkoholia, mutta aineissa

– Silloin ne, jotka joivat viinaa ylettömästi, olivat silmissäni jotenkin rupusakkia. Alkoholiton tauko kesti noin kahdeksan kuukautta, mutta sinä aikana käytin runsaasti kokaiinia.

Puhakka sanoo olleensa aina tarkka ulkonäöstään, mutta raju viinankäyttö näkyi myös ulospäin.

– Iho oli punakka ja painoin 14 kiloa vähemmän kuin nyt. Olin langanlaiha ja luut törröttivät.

Myös viinakrampit tulivat tutuiksi. Kyseessä on epileptinen kohtaus, jossa elimistö reagoi alkoholin poistumiseen kehosta.

– Luulen, että minulla on kaksi kertaa ollut sellainen. Olen herännyt sängystä, korissut ja kuola on valunut suusta. Siihen voi kuolla.

Työnantaja pelasti

Puhakan elämässä työnantajat vaihtuivat tiiviisti. Koskaan aiemmin kukaan työnantaja ei ollut ohjannut häntä hoitoon. Tällä kertaa kävi toisin.

– Nykyinen työnantajani sanoi, että nyt on sillä lailla, että ihmiset ovat aivan kyllästyneitä touhuusi ja työnantaja kertoi minulle Minnesota-hoidosta.

Puhakka sanoo olevansa oikeastaan helpottunut pomon sanoista. Keväällä päätettiin, että hän aloittaisi Minnesota-hoidon heti seuraavana syksynä. Kesä meni juhliessa ja loppukesästä tilanne riistäytyi käsistä niin, että hänen työantajansa ilmoitti, että hänellä ei ollut asiaa töihin, ennen kuin hoitojakso on ohi.

– Ryyppäsin ja biletin kaksi viikkoa ihan kunnolla kaikkea.  

Maanantaina hän astui Lapualle matkaavaan junaan flunssaisena.

–  Pelotti ihan saakelisti. Ajattelin, että mitä minä sitten teen? Miten minulla voi enää ikinä olla hauskaa, kun en voi juoda? Kuitenkin samalla olo oli helpottunut. Vihdoinkin tapahtuu jotain.

Asukkaat halasivat heti ovella

Minnesota-hoito kestää normaalisti 28 päivää. Se ei ole pakkohoitolaitos ja sieltä voi lähteä pois. Hoito perustuu omaan motivaatioon ja haluun raitistua.

– Se paikka oli keskellä ei mitään. Punainen vanha maalaistalo, joka oli laitettu tosi kauniisti. Ympärillä oli peltoja ja navettaan remontoitu potilaiden huoneet.

Hämennys, jännitys ja pelko murtuivat nopeasti heti hoitolaitoksen eteisessä.

– Kun tulin sisään, kaikki tulivat esittäytymään ja halaamaan minua.

Puhakka jakoi huoneen kahden miehen kanssa. Ajatukset menivät vuoristorataa.

– Yksi huonetovereistani näytti todella vanhalta, ihan kuin hänet olisi revitty jostain ojasta. Hän korisi öisin ja tuntui, että hän kuolee siihen paikkaan.

– Muistan miettineeni, että eihän minulla ole mitään ongelmaa, kun verrataan tuohon. Myöhemmin paljastui, että minä olin itseasiassa elänyt paljon rankempaa elämää kuin hän.

”Äiti itkeskeli edessäni puoli tuntia”

Fyysisten oireiden suhteen ensimmäinen viikko oli Puhakalle pahin.

– Oli pahoinvointia, sydän hakkasi, raajat nykivät ja niihin iski sähköiskunomaisia säväreitä. Huimasi. Pahimpia olivat veriset klimpit, jotka tulivat yskösten seassa.

Paljastui, että ruokatorvi oli palanut karrelle shottien juomisesta. Yskösten irtoaminen oli osa paranemisprosessia.

Minnesota-hoito perustuu niin sanottuun totuusterapiaan. Puhakka kirjoitti oman historiansa paperille ja luki sen ääneen muille potilaille. Lukeminen kesti neljä tuntia.

– Se oli todella silmiä avaavaa.

Ratkaisevia hetkiä olivat Minnesota-hoitoon kuuluvat istunnot, joihin kutsutaan alkoholistin läheisiä ihmisiä.

Kaikki potilaat ja heidän läheisensä istuvat suuressa ringissä, jonka keskelle on nostettu kaksi tuolia vastakkain. Vuorotellen tuoleihin istuu potilas ja hänen läheisensä. Potilas ei saa puhua vaan hän kuuntelee, kun läheinen kertoo, miltä tuntui, kun potilas joi.

Puhakka ei tiennyt, keitä hänen läheisiään oli kutsuttu paikalle. Illalla saliin saapuivat hänen äitinsä, isänsä, ex-puolisonsa ja kumminsa. Puhakka sanoo, että kaikkein vaikeinta oli äidin kohtaaminen.

– Olin ollut niin kamala äidille ja hän on kuitenkin antanut minulle eniten rakkautta koko maailmassa. Äiti itkeskeli siinä tuolilla puoli tuntia. Päällimmäisenä hänellä oli kova ikävä. Toki sieltä purkautui myös raivoa ja surua.

Hoitojakson lähestyessä loppuaan miehen pää alkoi kirkastua ja pahimmat olotilat hellittivät. Paluu kotiin Helsinkiin ja omaan arkeen kuitenkin hirvitti.

– Pelotti se, miten ihmiset suhtautuvat ja onko minulla enää hauskaa.

– Ihan kaikki oli uutta. Tunteet alkoivat muuttua ja aloin päästä pelkotiloista. Tärkeintä ei ollut se, että oppi laittamaan vaikka ruokaa, vaan tunnepuolen kirkastuminen. Alkoholistin maailma on niin valheellinen ja harhainen.

Avoimuus ei ole miellyttänyt kaikkia

Puhakka on kertonut hyvin avoimesti kokemuksistaan esimerkiksi omilla Facebook-sivuillaan. Hän on kirjoittanut myös julkista päiväkirjaa raitistumiskokemuksistaan.

– On tullut valtavasti hyvää palautetta, mutta se, että muutuin, ei sopinut kaikille. Jotkut kokivat, että hyökkään heitä vastaan. Osa ystävistä tippui elämästäni väliaikaisesti, osa lopullisesti.

Puhakka kertoo, että hän on ollut yhden kerran tilanteessa, jossa retkahdus oli muutaman askeleen päässä.

– Meinasin ottaa yhdet viivat. Olin jo menossa ravintolan vessaan ottamaan niitä, mutta yhtäkkiä käännähdin ympäri ja lähdin kotiin. Aamulla olin valtavan onnellinen, että olin selvinnyt.

Vertaistuki apuna

Puhakka muistuttaa, että voidakseen hyvin, hänen on pidettävä huolta raittiudestaan.

– Tapaan kohtalotovereitani eli raitistuneita ystäviäni paljon. Heidän kanssaan puhun ja jaan tuntemuksiani.

Minnesota-hoidon käynneillä on vankka side toisiinsa.

– Tunnemme toisemme täysin vaikkemme olisi edes koskaan tavannneet. Ymmärrys ja tieto sairaudesta nimeltään alkoholismi yhdistää meitä. Lisäksi urheilen ja harrastan näyttelemistä, tanssimista sekä maalaamista. 

Palataan vielä siihen hetkeen, ennen kuin Puhakka astui Lapualle menevään junaan.

– Olin täyttänyt siinä juuri pyöreitä vuosia ja päätin, että annan itselleni 40-vuotislahjaksi hyvän elämän. Se meni muutaman kuukauden yli siitä synttärijuhlasta. Mutta ei paljon. 

Kirjailija Kalle Lähde kertoo haastattelussa kokemuksistaan alkoholistina.