17-vuotiaan Kyllikki Saaren ratkaisematon murha jäänyt pysyvästi askarruttamaan suomalaisia: Tapaukseen liittyy outoja piirteitä

Tampereen yliopiston professori, yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani Juho Saari analysoi tuoreessa kirjassaan syitä siihen, miksi tämä yksittäinen henkirikos on kiinnostanut mediaa ja kansaa yli vuosikymmenten.

Murha synnytti valtavasti lehtijuttuja, huhuja ja ahdistusta kansan keskuudessa. Kuuluisan kuoleman varjo -kirjassa (Gaudeamus) Saari kuvaa yksityiskohtaisesti henkirikokseen liittyvää tapahtumasarjaa, tutkintalinjoja ja tutkinnassa tehtyjä virheitä.

Kirjoittaja ei kuitenkaan pyri paljastamaan syyllistä. Päähuomio ei myöskään ole itse murhassa vaan sen yhteiskunnallisessa käsittelyssä. Kirja on samalla historiallista mikrososiologiaa edustava tutkimus kollektiivisesta muistista.

Kyllikki Saaren murha valikoitui tapaustutkimukseksi, koska siitä löytyy harvinaisen kattava aineisto liki 70 vuoden ajalta.

Murha myös laajeni makrotason muutokseksi, sillä se muutti pysyvästi suomalaisten kollektiivista muistia ja lisäsi kaikella todennäköisyydellä esimerkiksi kuolemanrangaistuksen kannatusta. Lisäksi media toi aiemmin salattuja asioita julkisuuteen. Huomio kiinnittyi esimerkiksi pääepäiltyihin kuuluneeseen "pahaan pappiin" ja häntä suojelleen kirkon toimintaan.

Kirja perustuu keskusrikospoliisin säilyttämään esitutkinta-aineistoon. Kirjoittaja ei ole itse sukua Kyllikki Saarelle.

Outoja yksityiskohtia

17-vuotias Kyllikki Saari katosi Isojoella pyöräillessään kotiin uskonnollisesta tilaisuudesta. Kuukausien etsinnän jälkeen hänet löydettiin suohon haudattuna.

Tapahtumiin liittyi outoja piirteitä, jotka lisäsivät henkirikoksen poikkeavuutta tavalliseen suomalaiseen tappoon verrattuna. Niitä olivat esimerkiksi Saaren pelokkuus viimeisenä päivänään ja suohaudan läpi myöhemmin isketty männynoksa. Metsätiellä oli myös nähty jälkiä kolarista, mikä laajensi tutkintaa ulkopuolisiin automiehiin.

Erääksi pääepäillyksi päätyi rippipappi, joka myöhemmin kuulusteluissa tunnusti käyttäneensä Kyllikki Saarta seksuaalisesti hyväksi. Pääepäiltyihin kuuluivat myös naisia ahdistellut ojankaivaja, joka passitettiin mielisairaalaan, hänen lankonsa sekä eräät autoilijat.

Tekijää ei koskaan löydetty, eikä uusia uskottavia tutkintalinjoja ole enää avattu. Yleisen käsityksen mukaan poliisilla on varsin vakiintunut näkemys tekijästä. Kaikki pääepäillyt ovat jo kuolleita. Saaren mukaan uutta näyttöä voisi ehkä saada jostakin mielenterveysyksiköstä löytyvästä asiakirjasta, mutta sekin mahdollisuus on kiven takana.

Muisto rakentuu monista paloista

Murha resonoi kansassa jo sitä kautta, että se muistutti satujen tarinoita yksin kulkevan neidon katoamisesta synkkään metsään. Usein kyläläiset löytävät neidon murhattuna ja alkavat jahdata syyllistä viikatteineen ja soihtuineen.

Kirjoittaja muistuttaa, että Kyllikki Saaren kuvaan julkisuudessa kuuluivat uskonnollisuus, siveellisyys ja ahkeruus. Suhtautuminen murhaan olisi todennäköisesti ollut erilaista, jos hän olisi ollut tansseissa käyvä "huono tytönhupakko".

Viimeistään suuret hautajaiset nostivat tapauksen kansalliseksi ilmiöksi. 1950-luvulla sille vetivät vertoja vain Mannerheimin, Paasikiven ja Sibeliuksen valtiolliset hautajaiset. Kyllikki Saaren surujuhlaa todisti eri lähteiden mukaan 10 000–25 000 ihmistä.

Tilaisuus nosti pinnalle myös yhteisössä kuplivan vihan, kun kiusallisessa välikohtauksessa alahärmäläinen liikemies haukkui pitkässä puheessaan poliisia ja hallitusta.

Esitutkinnan virheet pitävät osaltaan yllä murhan kollektiivista muistamista, sillä niihin palataan mediassa ja nettikeskusteluissa yhä uudestaan. Esimerkiksi suonsilmästä nostettu polkupyörä ja itse suohauta jäivät heikolle tutkinnalle. Viimeisetkin jäljet haudalla tuhoutuivat, kun tuhannet ihmiset vaelsivat katsomaan sitä.

Kollektiivista muistia rakentavat usein muistomerkit. Myös suohaudalle pystytettiin vuosien saatossa useitakin muistomerkkejä. Haudalla on käyty edelleenkin niin ahkerasti, että kunta rakennutti tien viereen 5 000 neliömetrin parkkipaikan.

Kansakunnan visuaaliseen muistiin on myös jäänyt kuuluisia valokuvia, kuten tytön rippikuva ja otos, jossa ruumista kannetaan suolta.

Kuolee yhä uudestaan

Kyllikki Saaren muistoa ovat pitäneet yllä monet journalistiset ja kulttuurituotteet. Niitä ovat esimerkiksi Aake Jermon Murha ei vanhene koskaan, Ylen dokumentti Musta sirkus ja Jussi Kylätaskun näytelmä Runar ja Kyllikki. Aiheesta on tulossa lisää fiktiota, sillä kesällä päättyivät uuden Olipa kerran Kyllikki -elokuvan kuvaukset.

Ilman lehdistöä murha ei olisi noussut suureksi ilmiöksi. Median rooli oli 1950-luvulla muutenkin kasvamassa, kun lehtien lukeminen yleistyi. Murhan arvellaan osaltaan synnyttäneen Suomeen uuden journalistiryhmän, rikosreportterit.

Uutisointi poikkesi nykyisestä, kun epäiltyjen nimiä ja yksityisasioita julkaistiin sumeilematta. Erästä tutkinnassa esiin tullutta henkilöä kuvattiin "romuluiseksi ulkonevahampaiseksi mieheksi". Kuvaus oli niin tarttuva, että sitä käytettiin vielä 1970-luvulla.

Aihe sopi myös 1970-luvun sensaatiolehtien, kuten Alibin, Hymyn ja Nykypostin kansijutuiksi. Tyttö kuoli lehtien palstoilla aina uudestaan, mutta epäillyt vaihtuivat. Murhaa on myöhemminkin muisteltu sen vuosipäivinä, kun nuorille naisille tapahtuu jotain vastaavaa tai kun muistellaan ratkaisemattomia ja poikkeuksellisia veritöitä.

2000-luvulla murhan muistoa pitävät yllä myös digitaaliset alustat, kuten blogit, YouTube, murha.info areena ja Wikipedia.