Esther tunnisti lapsensa leukemian: Lääkärit uskoivat äitiä liian myöhään

Esther Gynther seurasi lapsena läheltä, kun isä sairasti leukemiaa. Kun oma poika sairastui, Esther oli varma, että on kyse samaisesta taudista. Lääkärit eivät kuitenkaan uskoneet, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Esther Gynther muistelee lämmöllä lapsuutensa perhe-elämää. Isä oli asemapäällikön tehtäviä hoitava asemamies, joten perhe asui asemarakennuksessa. Äiti oli kotona viiden lapsen kanssa.

– Äiti ja isä olivat aina läsnä. Me teimme paljon asioita yhdessä ja meillä osoitettiin hellyyttä, Esther kertoo.

Estherin ollessa kuusivuotias isällä todettiin krooninen leukemia. Huumorintajunsa ansiosta isä pysyi hyväntuulisena, eivätkä ulkopuoliset uskoneet kuinka sairas hän on.

Esther on nuorin sisarusparvesta ja asui yli 15-vuotiaaksi vanhempiensa kanssa. Hän kulki 20 kilometriä pitkät koulumatkat, teki läksyt, kantoi puita, hoiti isää sekä välillä masentunutta äitiä. Isän sairauden varjossa eläminen oli nuorelle naiselle ahdistavaa, ja 17-vuotiaana Esther halusi lähteä Ranskaan.

– Halusin tiedostamattani pakoon kotona vallisevaa tilannetta. Isä oli tuolloin sairaalassa, ja äiti kirjoitti minulle lupalapun, koska olin alaikäinen. Ei se kuulemma helppoa ollut, mutta äiti halusi luottaa minuun, Esther muistaa.

Yli 20 vuotta Ranskassa

Ranskaan Estheriä veti kirjeenvaihtokaverina ollut poika, jonka kanssa Esther avioitui.

– Se oli ensimmäinen matkani ulkomaille. Siitä on 40 vuotta, kun saavuin lokakuisena aamuna Pontoiseen ja tapasin ensi kertaa anoppini.

Esther ei ollut opetellut ranskaa, mutta parissa kuukaudessa kieli alkoi taipua anopin ansiosta. Tämä opetti Estherille myös ruuanlaittoa ja niksejä, miten pärjää ranskalaisessa elämässä.

Kahden lapsen ja 13 avioliittovuoden jälkeen Esther tuli uskoon ja erosi miehestään. Seurakunnassa Esther tapasi uuden miehen, jonka kanssa hän sai vuonna 1989 iltatähden.

– Poikani oli puolen vuoden ikäinen mennessään tarhaan, ja silloin hänellä alkoi sairastumiskierre. Kuumetaudin seurauksena hän joutui sairaalaan. Veriarvot eivät olleet kohdallaan, joten epäilin heti jotain vakavaa, Esther sanoo.

Hän yhdisti lapsen oireet, kuten korkeat valkosoluarvot, leukemiaan. Poikaa tutkivat lasten erikoislääkärit, mutta kukaan ei suostunut ottamaan luuydinnäytettä, joka varmistaisi leukemiadiagnoosin.

Kolmevuotiaana poika meni kouluun ja alkoi vahvistua. Tosin hän sairasti joka kuukausi pahan flunssan. Ranskassa kasvuympäristö ei ollut kovin turvallinen, joten perhe päätti muuttaa Suomeen.

– Se oli lapsen kannalta paras ratkaisu. Betonipihaan ja suljettuihin portteihin tottunut poika oli riemuissaan päästessään maalaiskouluun, jossa käytiin puolukassa ja uimassa järvessä, Esther toteaa.

Diagnoosi selviää

Kolme vuotta Estherin poika pysyi terveenä ja nautti koulunkäynnistä. Kolmannella luokalla hänellä oli päänsärkyä, väsymystä ja jalkakipua, niin ettei hän halunnut mennä kouluun. Neljännellä luokalla poikaa käytettiin usein lääkärissä näiden oireiden sekä mustelmien takia.

– Meille selitettiin, että lapset kolhivat itseään ja että pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan, Esther muistelee.

Vuonna 2000 lapsen silmä alkoi oireilla. Silmään ilmestyi näärännäppy, joka tulehtui aina uudestaan. Perhe kävi kesälomalla Ranskassa. Palatessaan Suomeen heinäkuussa pojan silmä oli pahasti tulehtunut, ja hän sai antibioottikuurin.

Syksyllä sairastelu jatkui pahalla ololla ja oksentelulla. Valkosoluarvot olivat korkealla. Marraskuun lopussa pojalla oli kuumetta ja yskää. Kun silmä muuttui mustaksi, isä vei pojan terveyskeskukseen, jossa määrättiin lääkkeitä. Esther toimitti pojan keskussairaalan ensiapuun.

– Silmäpolilla tuli paniikki. Silmä leikattiin, mutta tilanne paheni vain. Siihen tuli ihokuolio, joka levisi myös rintaan. Isälläni oli myös iho-ongelmia, joten kysyin, voisiko tämä johtua leukemiasta. Muistan, kuinka lääkäri naurahti sanoessaan, ettei se nyt leukemiaa ole.

Seuraavana iltana lapsi vietiin Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Poika oli hengityskoneessa kaksi viikkoa. Hänelle tehtiin kokeita ja epäiltiin pernaruttoa. Esther kysyi taas leukemian mahdollisuudesta, mutta se kiellettiin.

Viimein tehtiin luuydinpunktio ja diagnoosi oli selvä: krooninen myeloninen leukemia, joka oli muuttunut akuutiksi.

Sairaala-ajasta lämpimät muistot

Estherin poika sai stytostaattihoitoja ja hänelle tehtiin plastiikkatoimenpiteitä. Oikea silmä piti poistaa kokonaan. Poika ei heti itse ymmärtänyt silmän menetystä, vaan kyseli, milloin silmä avataan. Totuutta ei kerrottu heti. Päätettiin, että on parempi odottaa, että lapsi tajuaa asian itse.

– Yhden lapsen isoveli oli leikkimässä sairaalassa ja tokaisi, että heidänkin koulussa on yksi poika, jolta puuttuu silmä. Silloin hän meni peilin eteen ja ymmärsi. Hän otti asian hyvin, Esther sanoo.

Syöpäosastolla lastenpsykiatri jututti poikaa vanhempiensa pyynnöstä. Myös mukava sairaalapastori jutteli pojan kanssa.

– Hänellä oli kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Näin oman isäni hänessä. Koin déjà vun, kun olin ensin käynyt kaiken läpi isäni kanssa ja sitten kaikki tapahtui uudestaan oman poikani kohdalla, Esther sanoo.

Estherillä on Kuopion sairaala-ajasta hyvät muistot, vaikka muuten tilanne oli kauhea.

– Siellä oli ystävällistä henkilökuntaa, joten ei voi muuta kuin kiitosta antaa. He panivat kaikkensa likoon, yötä päivää, Esther kiittelee.

Ranskan sairaala pyytää anteeksi

Lapsi pääsi kotiin kesällä. Häntä hoitivat kotisairaanhoitaja sekä vanhemmat.

– Minä luin hänelle, ja me jutustelimme. Hän kävi isänsä kanssa syömässä, sillä hän oli kulinaristi. Kesällä hän sanoi, että haluaa vielä mennä kouluun, Esther kertoo.

Johtajaopettaja teki omin käsin liuskan, jotta kouluun pääsi pyörätuolilla. Samasta syystä myös koko luokka muutti yläkerrasta alakertaan. Muut lapset olivat mukavia ja myötätuntoisia. Koulussa kävi hoitaja puhumassa sairaudesta pari kertaa, myös pojan kuoleman jälkeen.

Estherin poika tiesi kuolevansa. Hän rukoili ja mietti, millaista taivaassa on. Poika kyseli, mitä taivaassa syödään ja pelkäsi, että hänellä tulee nallea ikävä. Vähäistä arastelua lukuun ottamatta Esther kertoo hänellä olleen turvallinen tunne.

– Sain itse hoitaa häntä loppuun asti, ja isänsä kanssa olimme viimeiset hetket hänen vierellään. Kaikki tämä on ollut raskasta, mutta uskon avulla olemme selvinneet, Esther toteaa.

Lapsensa kuoleman jälkeen, joulukuussa 2001, Esther lähti miehensä kanssa Ranskaan. He kävivät myös sairaalassa, jossa poikaa hoidettiin ja kertoivat pojan menehtyneen leukemiaan.

Jonkin ajan päästä johtava lääkäri kirjoitti sureville vanhemmille kirjeen ja myönsi, että pojan varhaiset oireet johtuivat mahdollisesti leukemiasta. Lääkäri halusi omalta osaltaan pyytää anteeksi, jos he olivat toimineet sairaalassa väärin.

– Se tuntui hyvältä. Suomessa sairaalan taholta ei ole kuulunut anteeksipyyntöä. En minä syytä ketään tai ole katkera. Toivon vain, että ihmisiä kuunneltaisiin enemmän, sillä jokainen tuntee itse itsensä parhaiten, Esther sanoo.

Studio55.fi/Anette Lehmusruusu

Kuvat: Colourbox.com


Onko sinulla tarina kerrottavanasi?

Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.

Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.

Lue myös:

    Uusimmat