Angela, Jyrki ja Nicolas, ostaisitteko te euroalueen valtionlainoja?

Minä vastaan suoralta kädeltä, että en ostaisi.

Veikkaan, että ratkaisua taas kerran Brysselissä runnoneet EU-johtajat vastaavat samalla tavalla siinä vaiheessa, kun kotiovi on sulkeutunut takana, lököverkkarit on vedetty päälle ja perjantaipullo on korkattu. Vai mitä sanotte Angela Merkel, Jyrki Katainen ja Nicolas Sarkozy? Olenko väärässä? Lähtisikö joku teistä yhdysvaltalaisen eläkerahaston sijoitusjohtajana nyt haalimaan isolla haravalla Espanjan tai Italian joukkolainoja?

Tuskin lähtisi.

Erityisesti Berliinissä ja Pariisissa uhkuttiin ja puhkuttiin ennen tätä ties kuinka monetta "ratkaisevaa" huippukokousta, että nyt on viimeinen hetki palauttaa kansainvälisten sijoittajien luottamus euroalueeseen. Siksi euroalueen mahtimaiden johtajat räätälöivät paketin esityksiä, joilla rahaliitosta pitäisi tehdä entistä virtaviivaisempi ja tiukempi finanssiunioni. Esitystä evästettiin uhkauksilla, joiden mukaan hukka perii, jos päätöksiä ei synny.

Tällaiset uhkaukset ja niistä johdetut odotukset ovat tietysti aina ylimitoitettuja. Siitä oltiin ja ollaan kuitenkin edelleen yhtä mieltä, että luottamusta pitäisi nyt ankarasti rakentaa. Valitettavasti pahasti vinoon pykästetyn ja edelleen palavan talon tilalle ei saatu vielä nousemaan edes ensimmäistä varvia uskottavasta uudesta sokkelista.

Pujottaudutaan taas sen sijoitusjohtajan liituraitahousuihin. Hänen pitäisi siis panna satojen miljoonien eläkesäästöt poikimaan mahdollisimman pienellä riskillä ja kohtuullisen hyvällä tuotolla. Muistakaa: tällä ei ole mitään tekemistä sen sydämettömän spekuloinnin kanssa, josta kansainvälisiä institutionaalisia sijoittajia aina pahan päivän tullen syytetään.

Tämä ison rahakasan päällä istuva ihmispolo ei vieläkään tiedä, miten järeä pääomavipu euroalueella on käytettävissä, jos Italia tai Espanja pitää pelastaa. Hän voi lohduttautua vain sillä, etteivät EU-johtajatkaan tiedä. Se tiedetään, että Euroopan keskuspankki suhtautuu edelleen äärimmäisen nihkeästi horjuvien kriisimaiden pelastamiseen. Sijoittajallemme tämä tarkoittaa isoa hallitsematonta riskiä.

Entä mitä markkinavoima mahtoi miettiä, kun Suomen pääministeri Jyrki Katainen ilmoitti, että pysyvään vakausmekanismiin ankkuroitu sijoittajavastuu pysyi ennallaan ja toisaalla EU-presidentti Herman van Rompuy tähdensi, ettei näin ei ole. Tämä kysymys, jos joku, on oleellinen niille, joiden rahoilla Euroopassa on vuosikaudet mällätty.

Ja sopiiko sijoittajagurun mielestä samaan suuntaan samassa tahdissa kuuliaisesti marssivaan rahaliittoon se, että yksi maa ilmoittaa pitävänsä kiinni yksimielisistä päätöksistä, kun pysyvä vakausmekanismi jatkossa jakaa kriisitukia? Sijoituspäätöksiään panttaava pohtii, miten tämä pattitilanne ratkaistaan ja saa odottaa turhaan vastauksia.

Päälle päätteeksi euromaiden ja mukaan maaniteltujen eurottomien maiden välinen sopimus on oikeudellisesti kaikkea muuta kuin aukoton. Näin sanovat oppineet. Eikä sekään oikein näytä hyvältä, että Britannian pääministeri David Cameron lähtee kriisikokouksesta ovet paukkuen ja vakuuttaa, ettei aio koskaan tuoda maataan osaksi euroaluetta.

Miksi sijoitusjohtajan pitäisi tällaisen kakofonian jälkeen luottaa rahaliittoon ja sen jäsenmaihin?

No nyt joku tietysti täräyttää, ettei historiallisesti ainutlaatuisen Euroopan unionin pidä antautua markkinavoimien ja luottoluokituslaitosten panttivangiksi. Ei varmasti. Ei epäreilujen luokituslaitosten arvioita seuraavilta ikäviltä sijoittajilta ole pakko ottaa rahaa vastaan.

Tavallisille eurooppalaisille olisi kuitenkin aika pian hyvä kertoa, mistä näitä kompleksista euroaluetta paremmin ymmärtäviä rahan jakajia löytyy. Jos ei nimittäin löydy, valot alkavat nopeasti sammua.