1800-luvun lopussa käytännössä sukupuuttoon jahdatun villikissan tarinan on oletettu päättyneen jo sata vuotta sitten.
Yllätys, yllätys, tällä viikolla valmistunut tutkimus arvioi, että aidon villikissan kanta olisi Baijerissa, Etelä-Saksassa vahvistunut jo kuuteensataan kissaeläimeen.
Asiasta kertoo Süddeutsche Zeitung.
Aitoa villikissaa ei pidä sekoittaa villiintyneisiin kotikissoihin, joita elää luonnossa lukematon määrä ympäri maailmaa. Saksan Luonnonsuojeluliiton lajistonsuojelija Kai Frobel iloitsee Süddeutsche Zeitungin haastattelussa tutkijatkin yllättäneestä tutkimustuloksesta.
- Se on sensaatio, se osoittaa, että toimemme villikissakannan palauttamiseksi ovat onnistuneet. Oikeastaan olimme varovasti arvioineet, että kanta voisi olla nyt noin 300 villikissaa.
Villikissaa monet kuvittelevat villiintyneeksi, itsenäisesti luonnossa eläväksi entiseksi kotikissaksi. Kysymyksessä on kuitenkin kissojen eri rotu, villikissan latinankielinen laji on Felis silvestris silvestris, joka on eurooppalaiseen luontoon aiemmin kuulunut villieläin.
Tuhansien vuosien aikana villikissa levisi laajalle Keski-Eurooppaan. Kotikissa polveutuu pohjoisafrikkalaisesta kesykissasta, jonka laji on Felis catus. Seurakissat ovat luottavaisia, ja niiden ja ihmiseen yhteiselosta on löydetty todisteita muun muassa Kyproksella 9500 vuoden takaa.
Keski-Eurooppaan kesykissa tuli myöhemmin roomalaisten valloittajien mukana.
Lajistonsuojelija Kai Frobelinm mukaan villikissa ja kesykissa ovat hyvin samankaltaisia ja lajien erottaminen on jopa asiantuntijoille haastavaa. Villikissojen ruumiinrakenne on massiivisempi ja lihaksistoltaan voimakkaampi, selässä on selkärangan suuntainen tumma raita karvoituksessa. Villikissalla on lyhyt häntä ja hännän päässä tummia raitoja.
- Selvin ero on siinä, että villikissa on ujo ja näkymätön. Jos näkee metsässä kissan, joka ei heti häviä näköpiiristä, kyseessä on mitä todennäköisimmin kesykissan villiintynyt versio, toteaa tutkimusprojektissa työskennellyt Ulrike Giese.