AC/DC jyräsi Helsingissä

AC/DC:n tylyyteen asti yksinkertainen ilmaisu on kuivankälväkkää, suorastaan narisevaa, mutta samalla tappavan tehokasta. Avauskappaleesta You Shook Me All Night Long lähtien kitaristi Angus Youngin johtama partio murjoi menemään kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Kuten ei itse asiassa olekaan. Narisevalla bändillä täytyy olla nariseva laulaja. Ikuisessa lippalakissaan lavalla kekkaloiva Brian Johnson on sellainen. Varsinainen käppyrä, kaikin puolin. On suorastaan liikuttavaa, kuinka Brian-käppyrä ilmiselvästi edelleen rakastaa esiintymistä. Loppuunmyydyn Areenan yleisö osasi myös palkita sankarinsa.

Angus Young ainaisessa polvihousuasussaan näyttää lähinnä alkoholisoituneelta pyhäkoululaiselta, mutta on soittajana vallan piru mieheksi. Tämä konkretisoituu lähes kirjaimellisesti kappaleessa Hells Bells, jossa Angus hukuttaa tuomiokellojen pauhun messevän riffiryppään alle.

Tykkitulen säestyksellä

Kitaristina Angus Young edustaa parasta A-ryhmää, mutta on samalla myös vetreä showmies. Välillä Angus roikkuu melkein katossa, välillä ilmestyy estradille lattian läpi. Aika velikulta. Lavan takana toljottaa itse kitarahirviö, Angus Youngin näköispatsas, jonka silmät välkkyvät hilpeän aavemaisesti ja suusta tössähtelee lavalle muhkeita savupatsaita.

Patsas, veikeä rekvisiittaosasto ja bändin lavaolemus viestittävät, että kaiken muun hyvän lisäksi AC/DC osaa

nauraa itselleen. Tässäkin suhteessa se poikkeaa esimerkiksi pari viikkoa sitten samalla areenalla nähdystä Smashing Pumpkinsista, jolle osasi nauraa vain yleisö.

Setin lopussa AC/DC survoi menemään muun muassa Let There Be Rock -spektaakkelinsa ja vihoviimeisenä kuultiin vanhaan malliin For Those About To Rock, jota säesti lavalle ilmestyneiden tykkien muhkea jylinä. For Those About To Rockin tykit olivat vakuuttavuudessaan, mutta samalla hivenen huvittavina osuva yhteenveto erinomaisesta metelipaketista.

(STT)