15 vuotta myöhemmin Mari suree edelleen kuolleita lapsiaan – kaksi äitiä kertoo hyvästä surusta, josta ei ole tarkoituskaan toipua: "Joka kerta hämmästyn sitä, miten uusi ajattelutapa tämä on monille"

Viisi vuotta sitten Katriinan tytär teki itsemurhan. Mari on menettänyt kaksi lastaan. He eivät halua toipua tai selvitä – heidän surullaan ei ole muuta tavoitetta kuin suru. – Suru nähdään aina jonkinlaisena epäterveenä häiriötilana, traumana ja kriisinä, josta on ponnisteltava eroon. Toivon, että hyväksyttäisiin, että meillä on tämä suru, joka ei lähde pois, Katriina sanoo.

Katriina Huttunen asuu Hietaniemen hautausmaan vieressä. Hänen itsemurhan tehnyt aikuinen tyttärensä on haudattu sinne. Lastaan Katriina suree monien mielestä väärin; kuolemasta on jo vuosia, mutta hän ei vieläkään ole toipunut tai selviytynyt.

– Tyttäreni on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten, enkä ole selvinnyt enkä toipunut surustani. Suruni on hyvää ja se on joka päivä läsnä. Ja vaikka kuinka tekisin surutyötä, joudun tekemään sitä aina uudestaan ja uudestaan. Se ei tekemällä lopu, Katriina sanoo.

Täysipäiseltä vaikuttava ihminen, josta suru ei ehkä näy ulospäin – niin hän itseään kuvailee. Kun Katriina puhuu tyttärensä kuolemasta, moni kuitenkin kavahtaa pois.

Oletukset suremisesta väittävät yhtä, mutta oikeasti tarkoittavat toista: ei ole olemassa väärää tapaa surra, sanotaan, mutta Katriina suree silti monien mielestä väärin.

"Totuus ehkä kuitenkin on, että liian yksilöllistä suru ei saisi olla"

Jo vuosia lehdissä on toisteltu, että jokaisen ihmisen suru on yksilöllistä. Silti meistä jokaisella on vahva kuva siitä, millainen suru on sallittua ja niin sanotusti normaalia.

– Totuus ehkä kuitenkin on, että liian yksilöllistä suru ei saisi olla. Jos suru on liian yksilöllistä, vuoropuhelu siitä tyrehtyy äkkiä, Mari Pulkkinen pohtii.

Mari on menettänyt kaksi lastaan. Toinen kuoli kohtuun raskauden toisella kolmanneksella. Toisella oli vakava pikkuaivojen epämuodostuma, eikä tarkkaa ennustetta tulevasta osattu antaa. Mari ja hänen puolisonsa päätyivät keskeyttämään raskauden.

– Uskallan väittää, että minun olisi huomattavasti vaikeampaa elää itseni kanssa, jos yrittäisin livetä siitä vastuusta, tai jos selittäisin itselleni, että "näin vain kävi" tai "ei ollut vaihtoehtoja". Kuitenkin vaihtoehtoja oli kaksi, Mari pohtii.

Vastuunsa hän näkee äidinrakkautena. Se ulottuu sekä hänen eläviin että kuolleisiin lapsiinsa.

– Minun on ollut paljon helpompi elää surussani, kun kannan vastuuni siitä, että olen sen päätöksen tehnyt, Mari kuvaa.

Katriina ja Mari Pulkkinen kirjoittivat yhdessä teoksen Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (Kustantamo S&S, 2021). Sen kantava ajatus on, ettei surusta tarvitse selvitä tai toipua; heidän surullaan ei ole muuta tavoitetta kuin suru.

Toipminen on muodikas surun tavoite

Selviytymisen ja toipumisen ihannointi on muodikasta. Sureminen nähdään yleensä poikkeuksetta eteenpäin suuntaavaksi matkaksi. Ajatukset ovat kautta linjan samantapaisia: suru on polku, tie ja tuskienkin taival, joka kuitenkin etenee jatkuvasti jonkinlaista päämäärää kohti.

Toipumisesta on puhuttu pitkään. Jo 1940-luvulla surusta puhuttiin sairauden kaltaisena tilana, joka kuuluu parantaa.

– Suru on medikalisoitu. Sanana toipuminen viittaa parantumiseen, elpymiseen, ennalleen palaamiseen. Muutama vuosi sitten selviytyminen oli enemmän pinnalla, mutta nyt tuntuu, että surutyöläisistä on tullut toipilaita. Toipuminen tuntuu olevan muodikas surun tavoite tällä hetkellä, surua väitöskirjassaan tutkinut Mari kuvailee.

Mutta entä, jos surun tarkoitus ei olisikaan tavoitella mitään – päätyä mihinkään? Mitä sureville jää, jos mitään kultaista toipumisen horisonttia ei olekaan?

– Meille jää se hyvä suru: hyvä, vaikea, syvä suru, jossa elämme. Tämä on se ajatus, joka ei ole linjassa minkään vallitsevan surukäsityksen kanssa. Meillä ei ole muuta tarjottavaa kuin se hyvä suru, Katriina sanoo.

"Suru ei olekaan mihinkään menemisen tila"

Ajatus siitä, ettei mitään toipumista olekaan, on kumouksellinen. Mari kuitenkin näkee menetyksen vain yhtenä kokemuksena, joka jää ihmiseen. Sureminen siis on hänelle yksinkertaisesti tämän kokemuksen vaikuttamana elämistä.

– Joka kerta hämmästyn sitä, miten uusi ajattelutapa tämä on monille, hän myöntää.

Tutkijantyössään Maria on kiinnostanut porautua surun ytimeen asti. Jos kaikki vaatimukset ja tavoitteet, siis kerma surun päältä kuoritaan, mitä ytimessä on?

Hyvä suru. Sellainen, jossa saa olla, Mari uskoo.

– Ihminen on kokemustensa summa. Kun koemme jotakin ja annamme sille merkityksen, se kokemus ei koskaan lakkaa olemasta meissä. Olemme yhtä kuin kaikki kokemamme, ja kokemuksemme keskustelevat meissä. Kun työssäni kohtaan tavallisia surevia, heille on helpottava se ajatus, että suru ei olekaan mihinkään menemisen tila, vaan olemisen tila, hän jatkaa.

Katso myös: Saattohoidossa ihminen valmistautuu paitsi kuolemaan, myös elämään. Koivikko-kodin johtaja Riikka Koivisto kertoo, millainen on viimeiseksi jäävä joulu, ja onko siinä iloa. Juttu jatkuu videon alla.

12:41
Tällainen on viimeinen joulu saattohoidossa.

Suremisen puolustaminen vie voimia: "Pitää todistaa, että vaikka surua on, olemme silti työkykyisiä, toimintakykyisiä"

Ei toki ole varsinaisesti uutta tietoa, ettei joidenkin suru koskaan hellitä. Puhutaan kroonisesti surevista – ihmisistä, joiden suru ei koskaan laimene. Perinteisesti niin sanottua kroonista surua on myös pidetty surun muodoista kaikista haitallisimpana.

– Itse ajattelen, että olen hyvän surun kroonikko. Sehän on paradoksi, se ei mene jakeluun ihmisille. Meillä on sellainen reippauden eetos: pitää todistaa, että vaikka surua on, olemme silti työkykyisiä, toimintakykyisiä ja "ihan normaaleja ihmisiä". Emme siis säälittäviä raukkoja, jotka ovat jääneet jumittamaan suruunsa, Katriina kuvailee.

Hän ei koe surussa elämistä raskaaksi. Sen sijaan oman suremisen oikeuttaminen ja puolustaminen vievät voimia.

– Suru nähdään aina jonkinlaisena epäterveenä häiriötilana, traumana ja kriisinä, josta on ponnisteltava eroon. Toivon, että hyväksyttäisiin, että meillä on tämä suru, joka ei lähde pois. Se ei tee meistä vajaavaltaisia ja oikeustoimikelvottomia, ei sairaita ihmisiä, joilla on jonkinlainen häiriö, Katriina kuvaa.

"Ikään kuin lausetta ei voisi lopettaa siihen, että minulla on surua ja piste"

Yleisesti hyväksyttyä on suru, joka aluksi piinaa voimakkuudellaan ja laimenee ajan myötä – mielellään parin vuoden kuluessa. Surussa kuuluu edetä askelin, erilaisia kriisin vaiheita läpikäymällä. Ihailemme haikeaa surua, joka on läsnä, mutta ei kuitenkaan kovin voimakkaana.

– Esimerkiksi iltapäivälehdistä ja naistenlehdistä saamme lukea julkkisten surusta, jossa minua hämmentää se, ettei surusta välttämättä puhuta ollenkaan. Jo seuraavana päivänä läheisen kuolemasta suru on saattanut muuttua ikäväksi ja kaipuuksi, Mari pohtii.

Tärkeää on myös korostaa, ettei elämä ole vain surua. Olon kuuluu olla lopulta helpottunut, vertaistuen kuuluu auttaa ja ympärillä olevaa tukiverkkoa tulee korostaa.

– On kaikenlaisia selittäviä lisukkeita, jotka pannaan surukuvauksen perään. Ikään kuin lausetta ei voisi lopettaa siihen, että minulla on surua ja piste. Siihen täytyy aina tulla jatko: minulla on surua, mutta onneksi kuitenkin... Katriina kuvaa.

Ei surua, vaan "pohjaton kaipaus"?

Kamala ikävä, pohjaton kaipaus. Tuttuja termejä, joista on Marin mukaan tullut tapoja kiertää surua. Enää ei ole kipeää surua – on vain haikea kaipaus.

– Pelkään, että alamme ihannoida surua, joka ei koskaan ole kovin voimakasta. Krooninen suru on kaiken aikaa yläkäyrällä, eli kaiken aikaa intensiivistä. Lasteni kuolemasta on kohta 15 vuotta ja kokemukseni menetyksestä on ihan yhtä intensiivinen, hän kuvailee.

Kun menetys on tuore, siihen liittyy monenlaisia tunteita: järkytystä, sokkia, kauhua, sumussa kulkemista. Vuosien ja vuosikymmenten aikana tunteet ja tunnetilat vaihtelevat, mutta se ei tarkoita, että itse suru katoaisi.

– Kuvittelemme, että surua on vain se alkuvaiheen tuoreen menetyksen aika. Vielä 15 vuoden jälkeenkin minulla on nimenomaan suru. Tämä hyvä suru minussa ilmenee niin, että menetyksistä on tullut minuuttani määrittävä kokemus. Jollakin muulla se määrittävä kokemus voi olla joku muu, mutta minua määrittävät syvimmin lasteni menettämisen kokemus ja toisaalta myös äidiksi tuleminen eläville lapsilleni, Mari sanoo.

Hän ajattelee suruaan ikään kuin linssinä, joka tarkentaa katseen sekä maailmaan että muihin ihmisiin. Suru saa näkemään asiat selkeämmin ja kirkkaammin.

– Yksi surun mantra on, että suru muuttaa muotoaan. En osaa oikein ajatella sitä niin. Elämäntilanne vaihtuu, aikahan etenee meistä riippumatta. En koe, että suruni etenee, vaikka aika eteneekin, Mari sanoo.

"Tämä ajatteluhan ei ota ollenkaan huomioon sitä, että suru itsessään voi olla tärkeää"

Oletus on, että alkujärkytyksen jälkeen suru ikään kuin haalenee: koska surussa on jotakin kielteistä ja huonoa, se täytyy jalostaa tai käsitellä siedettävämmäksi, Katriina kuvaa. Vain tällaisen siedettäväksi käsitellyn surun kanssa voi elää hyvää elämää.

– Tämä ajatteluhan ei ota ollenkaan huomioon sitä, että suru itsessään voi olla tärkeää, paljastavaa ja katsetta kirkastavaa. Ei sen tarvitse muuttaa muotoaan ainakaan niin, että se jotenkin lieventyisi, helpottuisi tai muuttuisi vähemmän estäväksi, Katriina sanoo.

– Olemme Marin kanssa sitä mieltä, ettei hyvä suru estä mitään. Se vain mahdollistaa, pakottaa karsimaan elämästä kaiken turhan. Se auttaa näkemään asiat, joilla on merkitystä, hän jatkaa.

Katso myös: Ruumiinsa voi luovuttaa opetuskäyttöön kuolemansa jälkeen. Vainajan kohtaaminen jättää myös jäljen nuoriin opiskelijoihin. "Vainajan kohtaaminen on arvokas asia, joka täytyy oppia, anatomian professori Seppo Parkkila sanoo. Juttu jatkuu videon alla.

6:35
Entä, jos antaisit ruumiisi tieteelle kuolemasi jälkeen? Vainajia käytetään opetustoimintaan esimerkiksi Tampereen yliopistossa.

Suruun saa jäädä

Se, ettei surusta välttämättä pääse koskaan pois, voi tuntua ahdistavalta. Katriinaa suru kuitenkin kantaa.

– Minua lohduttaa se, ettei minun tarvitse lopettaa suremista kenenkään mieliksi. Saan jäädä sinne surun syliin, saan ottaa surun omaan syliini, ja olla samaan aikaan sen sylissä, Katriina pohtii.

Kun muut lohduttavat sanoen "suruun ei tarvitse jäädä", Mari ja Katriina sanoisivat: saa. Kenties jopa kannattaa.

– Aina kysytään, mitä surevalle kannattaa sanoa. Ei ainakaan voimia, jaksamisia, ei jaksuhaleja. Me toivotamme hyvää surua, joka tietysti vähän hätkähdyttää. Ajattelemme, että hyvä suru antaa enemmän kuin ottaa, Katriina sanoo.

Kaikki ihmiset ovat sureviksi syntyneitä: "Syvästi sureminen paljastaa meistä jotakin"

Nuoria opiskelijoita kouluttaessaan Mari törmää ihmisiin, joilta ei ole kuollut ketään läheistä. Se hätkähdyttää.

– Itselle se on herätys, kun tässä surun sylissä elän: on olemassa kanssaihmisiä, jotka voivat sanoa, että eivät ole menettäneet ketään, Mari sanoo.

Kaikki ihmiset kuitenkin ovat sureviksi syntyneitä. Se tarkoittaa, että kaikki ihmissuhteemme ennen pitkää katkeavat johonkin menetykseen.

– Syvällä on ajatus siitä, että suru on häiriötila ja negatiivista pääomaa, joka väistämättä tekee esimerkiksi lapsen kasvuympäristöstä huonomman. Toisaalta syvästi sureminen paljastaa meistä jotakin. Jos pystymme jollakin tavalla asettumaan paljaina toistemme yhteyteen, siitä voi syntyä valtavasti hyvää. Silloin suru ei enää ole asia, joka täytyisi poistaa tai piilottaa, Mari sanoo.

Katso myös: Suru kirkasti kirjailija Anne Hakkaraiselle  elämän tarkoituksen:

3:59

Osittainen lähde: Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen: Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (S&S 2021)

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja