Katriina ei halua toipua lapsensa itsemurhasta: "Joudun jatkuvasti puolustautumaan" – miten kuolemasta pitäisi puhua?

Kun Katriina Huttuselta kysytään, mihin hänen tyttärensä kuoli, hän on päätynyt vastaamaan "sairastui masennukseen ja teki itsemurhan". Se vetää vastapuolen hiljaiseksi. – Ihmisillä on jonkinlainen sisäänrakennettu malli oikeanlaisesta surusta ja kuolemasta. Joudun jatkuvasti puolustautumaan, saako tätä kuolemaa surra.

Kuolemasta puhuminen on vaikeaa, ja siksi moni sortuu hautajaishetkellä latelemaan samoja latteuksia. Heittäkää hiljaa arkulle multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa, kirjoitamme adressiin, koska se tuntuu tutulta ja turvalliselta – protokollan mukaiselta.

Toisaalta kuolema on puheenaiheena sietämätön. Surua saa kyllä näyttää, muttei sentään liikaa, eikä varsinkaan enää vuosien kuluttua. Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen puhuvat ilonpilaajien rinnalla surunpilaajista – ihmisistä, jotka eivät anna muiden surra.

– Sureminen on vertailua. Surunpilaajat rakastavat vertailua: kumman suru on parempi, väkevämpi, aiheellisempi, Katriina kuvaa.

Huttunen ja Pulkkinen kirjoittivat yhdessä teoksen Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (Kustantamo S&S, 2021). Sen kantava ajatus on, ettei surusta tarvitse selvitä tai toipua; heidän surullaan ei ole muuta tavoitetta kuin suru.

Surunpilaajilla on tarve verrata, kenen menetys on suurempi

Surunpilaajilla on usein pakottava tarve verrata, kenen menetys on suurempi. Osa menetyksistä on hyväksytympiä kuin muut.

Kun keski-ikäinen menettää vanhempansa, se kuuluu asiaan ja elämään. Tuoreempi menetys on aina tärkeämpi, ja enemmän surunvalitteluja ansaitsee hän, jolta on kuollut nuori läheinen. Kun vanha ihminen kuolee, tuttavat kehottavat olemaan surematta – olihan mummi jo niin vanhakin. Vaikka ulkopuolisella ei ole oikeutta määritellä kenenkään surua, me kaikki teemme sitä.

– On ristiriitaisia kuolemia, jotka eivät noudata luontaiseksi luultua logiikkaa, kuten että vanhat ja sairaat kuolevat ensin. Kun olen kertonut surevani tyttäreni kuolemaa, minullekin on sanottu, että "kaikkihan me kuolemme, ei sitä sen enempää kannata surra", Huttunen kuvailee.

Hänen tyttärensä teki itsemurhan nuorena aikuisena. Siitä muut eivät kuitenkaan mielellään halua keskustella, sillä yksi maailman kirjoittamaton sääntö on, ettei lapsen kuulu lähteä ennen vanhempiaan. Silti lapsia kuolee joka päivä.

Silloin tuntuu, että jokin salainen lupaus on mennyt rikki.

– Ihmisillä on jonkinlainen sisäänrakennettu malli oikeanlaisesta surusta ja kuolemasta. Joudun jatkuvasti puolustautumaan, saako tätä kuolemaa surra, vai onko kyseessä väärän ihmisen väärällä tavalla kuoltu väärä kuolema. Se vaikeuttaa suremista, Huttunen sanoo.

Katso myös: Tällainen on viimeinen joulu saattohoidossa: "Aina täytyy muistaa, että täällä meillä on vielä jäljellä elämää". Juttu jatkuu videon jälkeen.

12:41
Koivikko-kodin johtaja Riikka Koivisto kertoo, millainen on viimeiseksi jäävä joulu, ja onko siinä iloa.

Itsemurhaa hän kuvaa yhteiskunnan näkökulmasta vääränlaisena kuolemana – se nostaa pintaan kipeitä asioita, joita ei haluta ajatella tai katsoa.

– Itsemurha paljastaa meistä ikäviä totuuksia. Niihin ei uskalleta kajota. Mieluummin ollaan hiljaa, yritetään olla surematta ja kuvitellaan, että jos itsemurhasta ei puhuta, sitä ei ole. Mutta se on, Huttunen muistuttaa.

"Minun on hirveän vaikeaa hyväksyä yhteistä ajatusta siitä, että olemme kaikki syyttömiä"

Kun Huttuselta kysytään, mihin hänen tyttärensä kuoli, hän on päätynyt vastaamaan "sairastui masennukseen ja teki itsemurhan". Se usein vetää vastapuolen hiljaiseksi.

– Pidän kiinni suremisen oikeudestani ja käsityksestäni, että itsemurha ei koskaan ole vain ihmisen oma asia. Siihen liittyy suuri ihmisjoukko hänen ympärillään. Yksin jääneetkään ihmiset eivät ole yksin. Koska tyttäreni ei ollut syrjäytynyt tai narkkari, se herättää pinnan alla ja rivien väleissä paljon ihmettelyä ja spekulointia siitä, mitä vikaa meissä oli perheenä, hänen isässään isänä ja minussa äitinä, Huttunen kuvaa.

– On minullekin sanottu: olet niin huono äiti, totta kai tyttäresi teki itsemurhan, sehän oli odotettavissa. Tällaista keskustelua ei käydä julkisesti, vaan selän takana.

Itsemurhasyyllisyys on tabuaihe, joka on automaattisesti mukana myös Huttusen surussa. Siksi hän haluaisi puhua siitä enemmän.

– Minun on hirveän vaikeaa hyväksyä yhteistä ajatusta siitä, että olemme kaikki syyttömiä. Ihmiset eivät ole synnittömiä. Meissä on heikkouksia, puutteita ja vikoja, joiden seurauksena asioista tapahtuu. Jos ihmisestä pestään syyllisyys kokonaan pois, mielestäni se on liian kaunisteltu kuva siitä, mitä ihmisenä oleminen on, hän sanoo.

Huttustakin on yritetty pestä. On lohdutettu sanoen "et sinä olisi voinut tehdä siinä mitään", "eihän hän ollut alaikäinen" ja "eihän hän enää asunut kotona". Äiti ei silti suostu puhdistumaan.

– Ei tämä kokemukseni vie minulta ihmisen perusvastuuta minnekään. Syyllisyyden myöntäminen on kuitenkin radikaali ajatus, jota en saisi sanoa. Ei kukaan halua tunnustaa olevansa syyllinen. Ei kukaan halua tunnustaa, että äidin rakkaus ei riittänytkään.

"On myös radikaali ajatus, että joku haluaakin surra enemmän"

Silti surevan kohtaaminen keskittyy yleensä paitsi osanottoon, myös lohdutukseen: surevan taakkaa halutaan keventää, valaa häneen toivoa. Huttunen ja Pulkkinen kuitenkin kehottavat pohtimaan sitä, keitä varten surun hoitaminen on. 

Onko tarkoitus surra vähemmän, vai sittenkin terveemmin? Onko tarkoitus lohduttaa surussa, vai viedä huomio kuin vaivihkaa pois surusta ja kohti toiveikasta tulevaisuutta?

– Surevan lohduttaminen on asia, jota minun on kauhean vaikea niellä. Surun kaikki hoitokeinot ovat jonkinlaista lohduttamista, ikään kuin tarvitsisimme sitä, että joku paijaa meitä ja rauhoittelee, että älä nyt sure noin paljon, Huttunen pohtii.

Älä sano "pian se helpottaa", "viimeistään vuoden päästä kaikki on toisin" tai "löydät vielä uuden puolison". Mitä surevalle kannattaisi sanoa?

Mari Pulkkinen ajattelee, ettei surua pidä eikä sitä voi hoitaa pois. Tavoitteen ei tulisi olla auttaa ihmisiä suremaan vähemmän, vaan enemmän ja syvemmin.

– Autettaisiin ihmistä vaalimaan sitä kokemusta, josta ei kuitenkaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. On myös radikaali ajatus, että joku haluaakin surra enemmän, Mari sanoo.

Hänelle itselleen ainut lohtu on suru itsessään. Se ei koskaan poistu, eikä koskaan jätä häntä.

– Minulle lohtu on tietoisuutta siitä, että vielä kuollessanikin olen sureva äiti. En tiedä, miten kuolen, koska ja mihin, mutta jotakin tiedän. Tiedän, että kuollessanikin olen yhä sureva äiti, hän sanoo.

Sururyhmänkin tavoitteena saattaa olla surra pikkuhiljaa vähemmän

Sanotaan, että surevaa voi ymmärtää vain toinen sureva. Moni kokeekin saavansa vertaistuesta hyötyä ja ymmärrystä. Toisaalta toisen kokemukseen ei koskaan voi täysin päästä sisälle.

– Vertaistuki perustuu siihen oletukseen, että voisimme eläytyä toisen kokemukseen. Jos menetät puolison tai lapsen, toki esimerkiksi arjessa tapahtuu asioita, jotka ovat yhteneväisiä. Mutta ei ole mahdollista päästä osalliseksi toisen yksilölliseen kokemukseen, Pulkkinen sanoo.

Hän on itsekin sekä vetänyt sururyhmiä että ollut niissä vieraana. Toiminta kannattelee ja tarjoaa tukea monille. Vaarana on, että pidempään mukana olleet saattavat puolivahingossa luoda ilmapiriin, jossa tavoitteena on pikkuhiljaa surra aina vain vähemmän.

– Ryhmien vetäjistä saattaa tulla esikuvia: tuollainen minustakin voi ajan myötä tulla, kun en enää sure niin paljon, tai niin syvästi. Silloin mielestäni ollaan hyvän surun näkökulmasta pikkuisen harhatiellä, Mari sanoo.

Kuolleista puhuminen on hankalaa

Lohdun tarjoaminen ja helpotuksen sanojen suoltaminen ovat toisaalta inhimillisiä asioita, sillä kuolemasta on hankalaa puhua – emme ole tottuneet siihen. Suomessa on varsinkin aiempina vuosikymmeninä ollut vallalla peittelyn kulttuuri; kuolemaa ei ole haluttu kohdata tai käsitellä, vaan ennemminkin jättää se sairaaloihin ja sivulauseisiin.

– Ei ole poikkeuksellista, että menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi lapsille ei kerrottu, että toinen vanhemmista on kuolemassa. Nykyään ajatellaan yleisemmin, että lapsille on hyvä näyttää surua. Tämä peittelyn kulttuuri on toivottavasti pikkuhiljaa murenemassa, Pulkkinen sanoo.

Silti monet esimerkiksi välttävät itkemistä lasten nähden. Kipeimmistä kysymyksistä ei puhuta; niiden sijaan toistellaan, että lapsi on liian nuori ymmärtämään, eikä häntä tule rasittaa suurilla kysymyksillä.

Vaikka kuolema olisi "väärin kuoltu", kuolleesta tulee silti puhua ja häntä tulee muistaa, Katriina Huttunen muistuttaa.

– Kuolleetkin ovat olleet elämässä. Vaikka he olisivat kuolleet ennen syntymäänsä, he ovat silti olleet perheensä elämässä. Mielestäni perheen velvollisuus on muistaa, surra ja ajatella heitä, hän sanoo.

"Paljonko kodeissa oikeasti puhutaan kipeimmistä kysymyksistä?"

Usein käy niin, että kuoliaaksi vaiettu perheenjäsenen kuolema tai hänen elämänsä alkavatkin jossain vaiheessa kiinnostaa. Surullista on, että vuosikymmeniä myöhemmin voi olla liian myöhäistä ottaa enää selvää mistään. Pulkkinen huomauttaa, että läheisilläkin on oikeus muistaa.

– Mekin olemme ansainneet sen, että voimme muistaa. Tehtävämme on myös mahdollistaa muistaminen omille lapsillemme. Itse ajattelen, että vastuuseeni ja äidinrakkauteeni kuuluu se, että asetun keskustelemaan lapsen vaikeimmistakin kysymyksistä ja vastaamaan niihin. Paljonko kodeissa oikeasti puhutaan kipeimmistä kysymyksistä? Siinä meillä varmasti on vielä tekemistä, hän sanoo.

Katso myös: Jännityskirjailija Anne Hakkaraisen puoliso kuoli ja elämästä tuli vapaata pudotusta: "Silmänräpäyksessä menetin ystävän, rakastajan ja työkaverin":

3:59

Osittainen lähde: Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen: Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (S&S 2021)

Juttua korjattu 7.12.2021 klo 7:17: korjattu virhe ingressistä, Katriinan sukunimi on Huttunen, ei Pulkkinen, kuten ingressissä aiemmin luki.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja