Yksin ihminen on kuin pimeä meri

Arvio: Joonas Lepistö

Suomentaja Katariina Kaila saa Khaled Hosseinin kuvaamaan Afganistania tavalla, joka saa ikävöimään maata, jossa ei ole koskaan käynyt. Sukutarina kietoo yhteen useamman sukupolven ja niiden kohtalot. Henkilöitä on hirmuinen määrä, mutta usein he tuppaavat olemaan sellaisia, että olisi kiva elää heidän kehossaan jonkin aikaa. Lukiessani ”Ja vuoret kaikuivat” -teosta ehkä onnistuin siinä.

Romaani kuvaa ihmisiä kauneimmillaan – hetkinä, jolloin he oivaltavat. Oivallus on osoite pettymykseen. Kirjan henkilöiden kohdalla kyse on kykenemättömyydestä. Yksi ei kykene ruokkimaan perhettään, toinen ei kykene seuraamaan kohtaloaan, kolmas ei kykene pitämään lupauksiaan, neljäs ei kykene hyväksymään tytärtään, viides ei kykene rakastamaan, kuudes ei kykene kestämään elämää.

Jäljelle jää pärjäämisen pakko

Kykenemättömyyden vallatessa tilaa jää jäljelle vain jääräpäinen pärjäämisen pakko. Kaikki yrittävät kovasti nähdä itsessään hyvyyttä. Kunnes tuntevat itsensä vain pakolaisiksi omissa kodeissaan, etsimässä keinoa paeta.

Romaanissa aika, lapsuuden haihtuminen, vanhuuden väistämätön koitto, on vahvasti läsnä. Se on kuin raskas ilma, jota haluaisi paeta. Mutta kun menee sisätiloihin, mikään ei muutu. Jokainen koettaa ottaa sen kaiken irti siitä, mitä vielä jäljellä on. Pelko kuolemasta, tai siitä, että se ei tulekaan, saa taistelemaan omia, hajoavia hermosolujaan vastaan.

Aika paljastaa myös kerrottuja valheita ja salaisuuksia. Yhdellä se lopettaa lapsuuden niin, että nuoruus hypätään keppiloikalla kerrasta historiaan. Toisella se ajaa juomaan niin paljon, että kuolema ei johdu viinasta vaan häpeästä. Nämä ihmiset tietävät, mitä kipu on.

Värikäs tarinaniskijä käy läpi koko ihmisen kapasiteetin, tunteiden kirjon, mutta pohjimmiltaan Hosseini taitaa kuvailla ikuista kaipuuta toisen luo. Sitä, että yksin ihminen on kuin pimeä meri. Etäinen ja kovin täynnä itseään.

Joonas Lepistö

Kirjoittaja on toimittaja MTV Uutisissa