Vankilasta vapautunut äiti: Oma häpeä on vahva

Minä teen rikoksen, joudun vankilaan ja olen siellä turvassa. Lapset kantavat häpeän ja vastuun siitä, että äiti on tehnyt jotain.

Katin viimeisin vankilatuomio kesti kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Kuuden lapsen äidillä oli aikaa miettiä kiven sisällä kipeitä kysymyksiä menneisyyden valinnoista ja tapahtumista.

− Eihän sitä kamapäissään ajatellut kuin itseään. Kun pää selvisi vankilassa, tilalle tuli kertaheitolla hirveä syyllisyyden taakka, viime vuoden syyskuussa vapautunut Kati sanoo.

"Yritin kaunistella lapsille totuutta"

Katin nuorin lapsi oli 6 vuotta ja vanhin 14, kun Kati tuomittiin vankilaan törkeästä huumausainerikoksesta. Ongelmat olivat alkaneet kasaantua jo aiemmin. Vanhimmat pojat asuivat tuolloin nuorisokodissa, vanhin tyttö mummulla.

Rikoksesta tuomitun äidin sydäntä raastoi.

− Vanhimmat lapset saivat tietää asiasta, mutta pienimmille yritin kaunistella totuutta. Sanoin, että olen ajanut autoa kännissä.

Katia huoletti paitsi lapset myös heidän ystäviensä suhtautuminen vankilatuomion saaneeseen äitiin.

− Lapset olivat tuolloin siinä iässä, että heillä oli riski joutua kiusatuiksi. Osa ei kehdannut kertoa asiasta kavereilleen.

Pitkä tuomio pelasti

Katin on helppo kiteyttää vankilaan joutuneen äidin elämä: se on jatkuvaa huolta ja murhetta. Yhteydenpito lapsiin oli rajoitettua, eikä Katilla ollut mahdollisuutta kuulla päivittäin, miten heillä menee.

Tapaamisissa tunteet kuohuivat.

− He olivat aluksi vihaisia ja katkeria. Vähitellen tilanne tasaantui. Tuomioni loppupuolella lasten levottomuus tosin lisääntyi. Luulen, että he pelkäsivät mitä käy, kun pääsen taas siviiliin, Kati pohtii.

Lapset olivat syyllisyydestä huolimatta se voima, joka ajoi Katia muurien sisällä eteenpäin. Hän vietti puoli vuotta vankilan päihdekuntoutusosastolla. Äiti halusi ennen kaikkea olla selvin päin omien lastensa kanssa.

− Jos minulla olisi ollut lyhyempi tuomio, tuskin istuisin nyt tässä. Kasvoin aikuiseksi tuomion aikana. Oma tahto kasvaa vankilan myötä.

Uuden elämän kynnyksellä

Kati tapasi KRISin työntekijän Katariina Pousin vankeusaikanaan. Vapauduttuaan Kati liittyi päihdeongelmaisia vankeja auttavan KRISin riveihin. Hän haluaa puhua avoimesti omasta kokemuksestaan auttaakseen muita.

Elämä näyttää juuri nyt hyvältä.

− Olen yllättynyt siitä, miten hyvin kaikki on mennyt jo koevapauden aikana. Olen saanut positiivista palautetta melkein joka taholta. Enemmän yritetään tukea kuin kytätä, Kati kiittää.

Kati saa 13-vuotiaan poikansa luokseen asumaan ensi vuoden puolella. Vanhimmat pojat ovat alkaneet esittää kysymyksiä äitinsä entisestä elämästä. Aihe on Katille vielä kova pala.

− Yritän yhä väistellä näitä puheenaiheita. Oma häpeä on niin vahva. Lapsille on kuitenkin ollut helpotus nähdä, että jatkan kunnollista, normaalia elämää.

Vankila voi pahimmillaan nujertaa ihmisen täysin. Kati on onnistunut rakentamaan elämänsä pala palalta uudestaan kuntoon.

− Olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei jää paikoilleen märehtimään. Yritän kääntää negatiivisen positiiviseksi, Kati sanoo.

Kuvat: Colourbox.com

Studio55/Jenni Kokkonen