Tällaista on elämä lastenkodissa nykyään

Lastenkodissa pyritään elämään tylsää arkea. Hoitajien ja lasten välistä molemminpuolista kiintymystä ei voi eikä haluta välttää.

Eläkkeelle jääneen lastenkodin johtajan Seppo Kinnusen työpaikka oli aivan tavallisen näköinen vanha omakotitalo.

– Ei se näyttänyt päällepäin lastenkodilta, eikä missään sitä myöskään mainittu. Kaikilla lapsilla on omat huoneet. Ainoa asia, joka selvästi osoittaa, että kyseessä on laitos, on työhuone. Siellä sijaitsevat työvuorolistat ja tietokoneet. Ja normaaliperheen ei kai tarvitse merkitä ulosmenoteitä asuntoonsa, Kinnunen sanoo.

Säännöt Kinnusen johtamassa lastenkodissa olivat keskimääräistä tiukemmat.

– Lapsi saa niin paljon vapauksia kuin hän pystyy hallitsemaan.

– Kun olin valvomassa oman lapseni leirikoulua, poika sanoi: "iskä hei, ei sun tartte olla niin tiukka". Unohdin, että nämä eivät olekaan erityislapsia.

Tylsä arki tärkeintä

Säännöllinen elämä on tärkeää lastenkodissa.

– Toistuva, ennakoitava ja tylsä arki – siitä nämä lapset ovat jääneet paitsi. Nukkumaanmeno-, kotiintulo- ja ruokailuajoista pidetään kiinni varttitunnin tarkkuudella. Lisäksi jokainen siivoaa oman huoneensa ja auttaa keittiössä.

Turvalliset ihmissuhteet ovat tietenkin tärkeintä, mutta viihdykkeinä käytetään televisiota, internetiä ja videopelejä.

– Suositusikärajoista ollaan tarkkoja. Netissä saa surffailla puoli tuntia päivässä, ellei kyseessä ole koulutehtävä.

Kinnunen huomauttaa, että selkeistä rajoista huolimatta lapset elävät mahdollisimman tavallista elämää.

– Aina ei tarvitse komentaa otsa rypyssä. Välillä nauru raikaa, välillä huudetaan ja melskataan – missäs perheessä ei?

Murrosikäiset kapinoivat ja käpertyvät

Kinnusen johtamassa lastenkodissa tehtiin myös paljon retkiä.

– Meillä oli mökki Nuuksiossa. Omahoitajat eivät välttämättä näe hirveästi hoidokkejaan, mutta retkillä yhdessä ollaan 24 tuntia vuorokaudessa. Aikuisen läsnäolo on lapsille kaikkein tärkeintä, oli se sitten lentopalloa, jalkapalloa tai mitä tahansa.

Murrosiässä jotkut saattavat karkailla omille teilleen.

– Nuorten on pakko kiroilla, että kamala paikka ja hirveitä aikuisia. Illalla telkkaria katsoessa sitten hakeudutaan kuitenkin jalkoihin, hierotaan niskoja, soitetaan suuta ja nauretaan, Kinnunen hymähtää.

Eikä lapsiin voi itsekään olla kiintymättä.

– Tätä työtä ei voi tehdä mekaanisesti. Muistan vieläkin jokaisen lapsen, jonka tapasin aloittaessani urani vuonna 1978 Lastenlinnassa.

Studio55.fi/Piia Simola

Kuvat: Colourbox.com

Lue myös:

    Uusimmat