Yltyleensä Leijonilla oli korkean luokan valmius pelata omaa yhteistyön jääkiekkoaan turnauksen ensimmäisestä ottelusta asti. Vahva rakenteellinen viisikkopeli kera Jussi Olkinuoran loistavan maalivahtipelin oli kokonaisyhtälönä liikaa USA:lle.
Leijonat sai ottelun alusta asti USA:ta vastaan omat pelilliset asiansa varsin hyvin esiin. USA aloitti kyllä rajusti, mutta Suomi otti pian pelivälineestä vallan välineen ennen muuta lukuisin palautuksin ja viivelähdöin.
USA suostui pelaamaan ensimmäisessä erässä paljon trapia ja vieläpä niin, että Leijonat tuli siitä tämän tästä läpi kaikkein perinteisimmällä Jukka Jalosen pelikirjan viivelähdöllä eli vasemman pakin lyhyellä syötöllä sentterille vastustajan kärkikarvaajan rinnalle.
Toisessa erässä Suomi käänsi peliä aavistuksen nopeammin (ei kuitenkaan kategorisesti, kuten 2019 MM-kisoissa) ja pääsi murtautumaan hyökkäysalueelle – jossa syntyi toisin kuin ensimmäisessä erässä kosolti pitkiä hyökkäyksiä. Näissä silmiin pistävää oli pelaajien valmius reagoida irtokiekkoihin ja sitä mukaa jatkopeleihin.
Kolmannessa erässä Leijonat oli pitkiä toveja köysissä takaa-ajavan USA:n kanssa, mutta siinä kohtaa hyvin organisoitu ja uhrautuva puolustusalueen puolustuspeli kesti. Siinä oli hyvä tasapaino yhdistettyä mies- ja aluepuolustusta. Jokainen pelaaja sitoutui puolustamaan osana viisikkoaan oman tehtävänsä täydelleen hoitaen. Tässä saattaa olla tämän joukkueen tärkeimpiä kilpailuetuja suhteessa kovimpiin vastustajiin. Joka jätkä sitoutuu ja taistelee – suunnitelman mukaan.
Yksilöistä nostan esiin tästä matsista maalivahti Olkinuoran, puolustajat Mikael Seppälän, Ville Pokan, Olli Määtän ja Miika Koiviston sekä hyökkääjät Hannes Björnisen, Teemu Turusen, Jere Innalan, Marko Anttilan ja Saku Mäenalasen. Jussi Olkinuora ei päässyt helpolla, hän oli koko ottelun selvästi paras pelaaja.
Tästä en pitänyt
Ensimmäisen erän puoleen väliin mennessä Leijonat ei meinannut saada aikaan pidempiä hyökkäysalueen hyökkäyspelejä. Se parani kyllä erän mittaan. Suomi asetti esimerkillisesti kaksi hyökkääjää maskimieheksi USA:n maalille, mutta näillä pelaajilla ei oikein ollut valmiutta repiä irti itseään jatkopeleihin päätyyn ja kulmiin synnyttämään pitkiä hyökkäyksiä.
Leijonilla oli muutamia kertoja vaikeuksia puolustaa USA:n NHL-tyyppisiä puolipitkiä syöttöjä vastaan ensimmäisessä erässä, kun jenkit luistelutti kolme kiekotonta hyökkääjää Suomen siniviivaa kohti. Noissa tilanteissa Suomen olisi saatava pelin alle puolustamaan kolme pelaajaa. On mahdollista, että Kanada pelaa vastaavia syöttöjä lohkovaiheen viimeisessä ottelussa.
Jonkinlaista yli-innokkuutta ja toisaalta erittäin vahvan peliotteen tuomaa perusteetonkin itseluottamusta Leijonilla esiintyi hyökätessä siinä määrin, että muutamin kerroin USA pääsi turhaan iskemään vastaan (tästä oivallinen esimerkki alla olevalla videolla). Esimerkiksi hyökkäysalueella oli ajoittain tilanteita, joissa kaikki kolme hyökkääjää ajautui turhan syvälle USA:n päätyyn. Tuo on tietysti inhimillistä sikäli, että kyse oli turnauksen avausottelusta, jossa määrättyjä paineita purkautuu tällä tavoin. Parempaa rohkeus on kuin pelokkuus.
Juttu jatkuu videon alla.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Tätä ihmettelen
Pitäisikö Anton Lundellia sittenkin peluuttaa keskushyökkääjänä? Hän jäi hieman pimentoon sinne vasemmalle laidalleen. Vaan koska Mikael Ruohomaa ei ole siirrettävissä laitaan, harkitsisin NHL-vahvistus Arttu Ruotsalaisen vaihtamista laitahyökkääjäksi. Fakta on, että senttereistä Ruotsalainen oli suurimmissa vaikeuksissa puolustussuuntaan. Lisäksi Ruotsalaisella oli hivenen vaikeuksissa jopa edellä mainitsemissani viivelähtöjen sentteripeleissä.
Ruotsalaiseen kohdistuu suuria odotuksia hyökkäystehojen suhteen, niitä saattaisi irrota paremmin pienemmän puolustusvastuun laitahyökkääjän paikalta. Ylivoimalla Ruotsalainen näytti heti elkeitä, että hänellä kyllä on annettavaa tuloksenteko-osastolla.
Tätä odotan
Odotan, että Jukka Jalonen tekee jonkin verran muutoksia kokoonpanoihin Kazakstan-peliin. Siellä on kokonainen viisikko odottamassa tulikastettaan turnaukseen. Maalille luistelee kaiken järjen mukaan Harri Säteri. Koronaoloista johtuen poikkeuksellisen laaja pelaajakokoonpano mahdollistaa uudenlaista ajattelua peluutuksen suhteen.
Kaikkein tärkeintä on, että Leijonat pitää todella tiukasti kiinni omasta pelitavastaan. Kyse on siitä, missä Suomi on maailman paras: turnauspelaamisessa ja sen perustassa, turnausvalmentamisessa. On haasteellista pitää pelipakka kasassa ennalta heikompaa vastustajaan vastaan, mutta toisaalta tästä Leijonilta on hyviä kokemuksia jopa parinkymmenen vuoden ajalta. Suomi ei tapaa pelata välipelejä kuten vaikkapa Ruotsi usein tekee.
