MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen analysoi nykyjääkiekkoilun suurimman ongelman eli aivovammoihin johtavien taklausten juurisyitä.
Jääkiekkoilu on liki peruuttamattomalla tavalla eri peli, mitä se oli vielä päättymässä olevan vuosikymmenen alussa, saati mitä se oli "vanhoina hyvinä aikoina". Näyttäisi, että paluu Old Time Hockey’n kulta-aikoihin ja pelaamiseen on mahdottomuus.
Kuvaan seuraavassa sitä eräänlaista paradoksaalista noidankehää, jossa peli on yhtäältä huomattavasti ja liki kauttaaltaan puhdistunut – ja samalla se on paikoin vaarallisempaa kuin koskaan aiemmin.
LUE MYÖS: Arvostettu kiekkolääkäri haluaa alentaa vammariskiä – heittää pallon juniorivalmennukseen: "Jossain vaiheessa se tilanne voi tulla eteen"
Pelin muuttuminen alkoi, kuinka ollakaan, NHL:stä. Muutos lähti kiihtymään kautta, paria ennen sesonkia 2015-2016.
NHL:n aivan pieni pelillinen nyanssi, niin kutsuttu pakkien pintsaaminen eli vastaanajot hyökkäysalueen puolustusalueelle muuttivat kaiken. Kuriositeettina mainitsen, että Raimo Summasen Leijonat maailmancupissa 2004 oli luultavasti tämän pelitavan edelläkävijä koko jääkiekkomaailmassa.
Kun tämä uusi hyökkäysalueen puolustuspelikonsti oli NHL:ssä ottaa totaalisen niskalenkin puolustusalueen hyökkäyspelikeinoista, sikäläiset valmennustiimit eivät keksineet muuta ratkaisua hyökätä kuin näennäisesti vapauttaa peli pelaajien pelattavaksi, kunhan nämä pitivät keinolla millä hyvänsä huolen, että kiekko voitetaan keskialueelle yli oman siniviivan.
Seuraus oli pelin vauhdin suhteen suorastaan dramaattinen. Jos tähän väliin sallitaan leikillinen ilmaisu, alkoi NHL-lätkässä olla – kuten maineikas Timo Jutila tapasi sanoa – vauhtia kuin Monzan ajoissa.
Sinänsä pelinopeus ei kasvanut, koska pelinopeus mitataan pelin kaikkinaisesta suhteesta pelivälineeseen, mutta pelaamisen kaaos kasvoi ja ennen muuta pelaajat alkoivat luistella huimaa kyytiä sekä kaukalon etelästä pohjoiseen että idästä länteen.
Vauhtikoneiden aikakausi
Vauhdit NHL:ssä nousivat niin hurjiksi, että entisaikojen taklaaminen alkoi menettää peliteoreettista merkitystään. Taklattiin kyllä, mutta vähemmän ja sitäkin kovempaa. Toinen seuraus oli se, että pelaajatyypin repertoaari NHL:ssä laajeni. Alkoi olla kysyntää entistä enemmän myös pienikokoisille vauhtikoneille, jotka paahtoivat jäällä mahanalus täynnä jalkoja.
Mainitsen vielä, ennen kuin siirryn analysoimaan kotimaista Liigaamme, että silminnähden NHL-pelaajillakin, vaikka he ovat maailman taitavimpia pelaajia, alkoi olla yhä vaikeampaa pelata ns. pää ylhäällä. Sitä mukaa kuin vauhti kasvoi, päät painuivat alemmas – ja vaara alkoi vaania.
Suomalaisen pääsarjalätkän muutos on ollut hurjaa ja nopeaa. Meillä peli kävi ikään kuin pelaajien omistuksessa kaudella 2017-2018. Alettiin matkia NHL:ää ja samalla reagoitiin uusin pelitavoin Leijonien huonoon kansainväliseen menestykseen.
Tuolla kaudella Kärpät korjasi koko potin, koska oululaisilla oli hyökkäyssuuntaan liki orjallinen Pohjois-Amerikasta uutettu pelitapa, sen oululainen versio. Muut pelasivat enemmän tai vähemmän kuraa – mutta siemen vauhtipelaamiseen oli peruuttamattomasti kylvetty läpi linjan.
Muutos on valtava
Nyt Liigassa mennään todella kovaa. Metodiini kuuluu kerran kuussa katsella vanhoja pelejä takavuosilta. Suosittelen konstiani muillekin. Kun vertaan käsillä olevan liigasesongin 2019-2020 ottelujen vauhtia vaikkapa kauteen 2015-2016, on aivan kuin katselisi melkeinpä eri lajia.
Puolitoista viimeistä kautta ovat olleet suomalaisessa jääkiekkoilussa aivan erityisiä. Pelaajat liikkuvat kaukalossa luistellen paikasta toiseen hurjalla nopeudella, nopeudella johon vieläpä taitavat valmentajamme ovat osanneet koutsata ja tuottaa viisikkotason pelinopeutta Meidän pelin parhaita ja nopeudelle otollisimpia ulottuvuuksia kultivoiden.
Niin upeaa kuin meno onkin jäällä, sillä on synkkä varjopuoli. Todella synkkä.
Jos 2015-2016 vielä pelattiinkin enemmän pää ylhäällä suhteellisen turvallisesti, nyt se on enemmän tai vähemmän ohi. Nykyisellä vauhdilla ja vieläpä pelinopeudella pelattava liigalätkä on äärimmäisen haastavaa pelata katse ylhäällä sillä hetkellä, kun syöttö napsahtaa syötön vastaanottajan lapaan. Kun syöttö löytää pelaajan lavan, siinä on liki jokaisella pelaajalla niin kutsuttu urheilun musta hetki, jolloin suoritus sekä tilan ja tilanteen hallinta ei ole optimaalinen.
Toki myöskin taklaajien tehtävä on käymässä yhä haasteellisemmaksi, niinpä taklauksia näkee yhä harvemmin. Katsokaa vain jotain Lennart Petrelliä, entistä huipputaklaajaa. Enää hän ei ehdi taklata – eikä se enää ainakaan auta omaa joukkuetta, joten parempi on jättää taklaamatta.
On käymässä samoin kuin NHL:ssä. Taklausten määrä on jotakuinkin entisellään, mutta nyt valtaosa taklauksista on enää sellaisia peliä edistäviä kiilaamisia. Vähemmistössä – ikään kuin hihaan piilotettuina – ovat kovat atleettitaklaukset sekä laitojen vieressä että etenkin avojäällä. Vaan auta armias, kun niitä sitten harvakseltaan tulee, saattaa käydä kuten Patrik Puistolalle taannoin. Tulee noutaja. Ja on terveys mennä lopuksi ikää.
Jotkut entisten aikojen pommittajat kuten Marko Tuulola ja Jere Karalahti napsisivat nykyään hurjia päänahkoja siinä puolustussiniviivan tuntumassa, kun siihen kiskotaan vastustajan puolelta ahtaisiin väleihin kovia syöttöjä ja luisteluita. Onneksi Tuulolan ja Karalahden tapaisia pelaajia on yhä vähemmän Liigassa.
Pää ylös?
Ollaan pääsemättömissä, kun teen selväksi, ettei vastaus ole siinä, että pitää pelata pää ylhäällä varoen ja peliympäristöä tarkkaillen. Ensinnäkin, miksi varoa vaaraa, jota ei käytännössä ole kuin ani harvoin, jos silloinkaan. Ja miksi pelata hitaammin kuin muut, nimittäin pää ylhäällä pelaaminen hidastaa jokaisen yksilön, parhaimmankin, pelaamista.
Jos hieman kärjistän, enkä edes kärjistä, kun sanon, että tavallinen pelaaja, jolla on tavalliset taidot, jää työttömäksi, jos hän yrittää pelata pää ylhäällä. Niin hitaaksi se sellainen toikkarointi menee. Ja näyttääkin perin hassulta.
LUE MYÖS: Kommentti: Jääkiekkoilu kiperässä tilanteessa – turvallisuustalkoot aloitettava radikaalilla ratkaisulla
On kamala sanoa, mutta jääkiekkoilu ei enää pelinä aktiivisesti ja alati kutsu puoleensa pää ylhäällä pelaamista. On saavutettu sellainen lakipiste vauhtien kanssa. Ja samalla on aivan selvää, että nykymuotoinen jääkiekkoilu taklauksineen on tulossa hyvin pian tiensä päähän.
Kun nyt keskustellaan kiivaastikin siitä, että onko taklaustilanteissa vastuu taklaajalla, taklatulla vai molemmilla, toivon, että ymmärretään, miten perusteellisesti ja peruuttamattomasti peli on muuttunut eikä vanhaan ole paluuta.