Rusi rankkana (arvio Alpo Rusin kirjasta)

Alpo Rusi: Vasemmalta ohi

Tänään ilmestyvä suurlähettiläs Alpo Rusin kirja "Vasemmalta ohi" on suvereeni Suomen valtion hautakirjoitus. Niin voimakkaasti Rusi tuo esiin sen, että kamppailussa ulkopoliittisesta johtajuudesta 70- ja 80-luvuilla - ja johtajuudesta ylipäätään - käytettiin kaikki idänsuhteiden keinot. Demarit osoittautuivat tuolloin suurimmiksi ryökäleiksi, olihan heillä kiinni kurottavaa. Neuvostoliiton demarivieroksunta päättyi vasta 60-luvun lopulla, Kekkosen tuella, ja Moskovan armoihin piti päästä.

Ei kirjasta mitään nimilistaa löyty. Ei Alpo Rusi niin taitamaton ole. Kirja antaa kuitenkin selvän kuvan siitä, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, vuotivat. Kommunistit eniten. Tietenkin. Oltiinhan tekemässä koko maailmasta kommunistista malliplaneettaa, joten oli vain luonnollista, että pikkutoveri isoa toveria informoi. Ja että iso toveri antoi neuvot ja käskyt. Ei tässä mitään uutta ole. Se on jo useissa tutkimuksissa kuulaan kirkkaasti kerrottu.

Uutta ei ole sekään, että kilpailussa Kremlin suosiosta kaikki puolueet ja henkilöt sosialidemokraateista kokoomukseen pelasivat Moskovan kortilla, jos vain kykenivät.

Alpo Rusi luo vain niin hyytävän kuvan silloisesta ajatusmaailmasta ja silloisista toimintatavoista, että lukija alkaa tosissaan miettiä, mitä suvereenin valtion ominaisuuksiin kuuluu ja mitä ei kuulu.

Keskustapuolueen, kansan suussa ja mediassa puhkihaukutun kähmintäpuolueen, rooli jää Rusin tarkastelussa melko vähäiselle huomiolle. Pari nimeä, mm. Matti Kekkosen ja Jouko Loikkasen, Rusi heittää tuolloisen ajan tiiviinä yhteydenpitäjinä. Kaikkien kähmyjen äitinä mediassa luonnehdittu Paavo Väyrynen saa miltei patrioottisen hahmon.

Sen sijaan SDP saa Rusilta erityisen huomion. Rusi maalaa lukijansa eteen kuvan vallanhaluisesta puolueesta ja sen vallanhaluisesta johtajasta Kalevi Sorsasta, joka toimii niin pääministerinä kuin puoluejohtajana Suomen ulkopoliittisen toimintamallin ja ideologisen suunnan muuttamiseksi. YYA-sopimuksen ja puolueettomuuspolitiikan sijaan nostettiin nk. rauhanpolitiikka, joka oli ideoitu Neuvostoliiton Kommunistisessa Puolueessa ja vastaavassa Itä-Saksan puolueessa. Rusin näkemyksen mukaan SDP:n ulkopolitiikassa ei ajettu ainoastaan vasemmalta ohi vaan imeydyttiin suoraan johtavien kommunistipuolueiden kylkeen.

Jo aikaisemmin julkisuudessa olleitten vuotajanimien, Lipposen, Sundqvistin, Ahteen ynnä muiden rinnalle Rusi nostaa Jaakko Kalelan, jonka asemansa puolesta olisi pitänyt olla varsin varovainen, jopa vaitelias. Hänhän palveli sekä Kekkosen että Koiviston ulkopoliittisena neuvonantajana ja Koivistoa vielä kansliapäällikkönä.

Rusi kuitenkin merkitsee muistiin Kalelan miehenä, jolla oli aktivinen rooli SDP:n uuden ulkopolitiikan arkkitehtina ja myös sen lanseeraajana sekä Neuvostoliitossa että Itä-Saksassa. Rusin mukaan Kalela kävi keskusteluja Itä-Saksan kommunistisen puolueen edustajien kanssa sävyyn, jota on vaikea kuvitella puolueettoman Suomen ulkopoliittiselta korkealta virkamieheltä. Keskusteluissa NL ja DDR saavat suitsuttelevaa kiitosta luovasta ja rauhaa edistävästä politiikasta, kun samaan lauseeseen mahtuu jyrkkä tuomio USA:n ulkopolitiikalle.

Miten vuodettiin?

Alpo Rusi ei kirjassaan erittele kirjallisen materiaalin tai puhutun informaation merkitystä kovinkaan paljon. Tietoja vain siirtyi miltei päivittäin Idän johtajille. Kyseessä on loppujen lopuksi hyvin häilyvä määrittely. Mikä on luottamuksellista naapurimaisen poliitikkojen ajatustenvaihtoa ja mikä sellaista kanssakäymistä, jota millään ei voi itsenäisen valtion poliitikolle tai virkamiehelle sallia?

Kas siinä pulma. Rusi kuitenkin löytää asiasta paljonkin moitittavaa.

Erityisen moitittavana Rusi pitää sitä, että samalla, kun oman maan asioista lörpöteltiin, tultiin kertoneeksi myös muiden maiden salaisuuksia tai luottamuksellisia tietoja. Rusin mukaan erittäin kiusallista oli, että esim. Ruotsin, Norjan ja Tanskan asiat tulivat kivasti puiduiksi venäläisten tai itäsaksalaisten kanssa.

Tässä globaalin vuotamisen vaativassa taidossa Kalevi Sorsa oli Rusin mukaan avainhenkilö. Olihan hän sosialidemokraattisen maailman yhteenliittymän, Sosialistisen Internationaalin, johtohenkilöitä. Ja mitä turvallisuuspolitiikkaan ja siitä laverteluun tulee, vielä tämän organisaation aseriisuntatyöryhmän jäsen.

Rusi huomioi ja kirjaa myös sen, että ei tapahtunut ainoastaan tietovuotoa Itään. Selvää oli, että Moskova jakeli neuvoja ja käskyjä suomalaisille kommunisteille. Sehän on itsestäänselvyys. Mutta Rusi dokumentoi myös sen, että SDP:n johto pyysi ja sai neuvoja NKP:ltä ja DDR:ltä oman ulkopolitiikkansa luomiseen ja myös vaikuttamiseen kolmansiin maihin. SDP:n johto vei siis omina terveisinään länteen asioita, jotka oli suunniteltu ja punnittu Kremlissä.

Miksi vuodettiin?

SDPn kannaltahan asia oli selvä. Oikeistodemarit olivat omilla linjauksillaan pitäneet SDP:tä liian kauan paitsiossa ja laajempiin kammareihin piti päästä. Ottamalla vauhtia sitten vaikka Moskovan kirkolta. Ja sisäpolitiikassa oli valtaa tiedossa. Kekkonen ei ollut ikuinen ja NL:n ja DDR:n armoihin piti päästä, jotta presidenttiys siirtyisi demarille. Muu ei silloin ollut mahdollista. Kekkonen vaan oli niin huono lähtijä. Hän lähti presidentin virasta yhdentoista vuoden ajan, vuodesta -70 aina vuoteen -81.

Mutta valppaana ja valmiina tuli SDP:n olla, kun Kekkonen siirtyisi syrjään. Kun luovan ulkopolitiikan tielle oli lähdetty, eivät Neuvostoliitto ja DDR myöskään päästäneet SDP:tä kynsistään. Eikä Rusi kirjassaan kovinkaan paljon katumustakaan demareissa näe.

Keskustapuolueella oli hankalaa. Kekkosen ja Karjalaisen välirikon jälkeen puolueella - ennen Väyrystä - ei ollut oikein ulkopoliittista johtohahmoa. Kepun täytyi mennä sillä, mitä annettiin, eikä sairas Kekkonen ollut paljon. Siksi 70- ja 80-luvuilla Keskustan rimpuilu ulkopolitiikan verkossa kuvastuu miltei säälittävänä. Oikein vuotamaankaan ei päässyt kun ei ollut korkean tason vuotajaa ja toisaalta, sen jälkeen kun Sorsa oli miehittänyt ulkoministeriön demareilla, ei paljon vuodettavaakaan ollut.

Rusi kuvaa suomalaista ulkopolitiikkaa ja sisäpolitiikkaa ja niitten hurmaavaa valtasotkua piinallisen ja pikkumaisen tarkasti. Rusilta välittyneen kuvan mukaan termi "Suomen etu" tai "suomalaisten etu" oli näissä kähinöissä terminäkin harvinaista herkkua. Se ehkä säästettiin juhlapuheisiin, mutta unohdettiin, ennen kuin kaiku oli juhlatilasta vaimennut. Puolueen etu, henkilön etu, poliittisen liikkeen etu - ja juhlavimmillaan abstraktio maailman työtätekevän väestön etu - olivat ne joita ajettiin. Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnista puhunut opastettiin nopeasti porstuan puolelle.

Onko tämä totta?

Tämä kysymyshän nousee esiin, kun Rusin vyörytystä ja demariröykytystä seuraa. Vastaus on, että en minä tiedä. Rusi nujertaa epäilijänsä 572 sivua kilpenään ja 1011 lähdeviitettä miekkanaan. Olisi oman tutkimuksensa arvoista lähteä perään ja penkoa lähteet, josta useat ovat silloisen DDR:n ja sen Stasin arkistoja.

Onko siis epäilystäkään, etteikö tämä olisi totta?

Pari, ehkä. Keskustan ja nimenomaan Paavo Väyrysen synnittömyys vaikuttaa yllättävältä. Varsinkin kun vuosien varrella dokumentoidusti ja dokumentoimatta media on reipastellut Väyrysen liiallisen intiimeillä suhteilla Tehtaankadulle ja Kulosaareen, missä siis DDR:n edustusto sijaitsi. Pari mattikekkosta ja joukoloikkasta ei kesää tee kun vastapainona esitellään demarien veriruskeat synnit.

Vainoharhaisuuteen taipuvaa lukijaa häiritsee ajoittain se, että kun demaria oikein messevästi päästään lyömään, juuri siinä kohtaa puuttuu lähdeviite. Onko kysymys silloin kirjoittajan omasta tiedosta, jolloin lähdettä ei tarkkaan ottaen voi olla? Mutta kun tapahtumat ovat sellaisia, että siellä ei Rusi ole voinut olla mailla eikä halmeilla. Vai onko kyse arvelusta vai arvauksesta? Sitä jää lukija paranoidioissaan pohtimaan.

Nyt tekee mieli huutaa jo apuun paria aikalaista. Esimerkiksi Max Jakobson, jonka Rusi listaa kärsineiden hyviksien listalle, voisi suoralta kädeltä kertoa, pitävätkö jotkut väitteet paikkansa vai ei. Muutkin halukkaat ilmoittautukoot.

Jos osat kirjasta olisivat sepitettä, miksi se olisi kirjoitettu? Kostoksi demareille, joita Alpo Rusin lähihistoriassa edustaa raaimmillaan Suojelupoliisin entinen päällikkö Seppo Nevala. Lyömäaseeksi muuten vaan. Ei tunnu uskottavalta. Seuraavan parin viikon aikana tämä sama kysymys esitetään useammankin kerran kuin vain tässä.

Entä jos tämä kaikki on totta? Silloin, kuten tämän jutun alussa todettiin, on kirjoitettu Suomen suvereniteetin nekrologi tämän ajanjakson kohdalta.

Kannattaako tämä lukea?

Vastaus on kyllä. Vaikka pikkutarkka tutkija ja huimaava sanankäyttäjä eivät asukaan Rusissa samanaikaisesti (tämä siis tarkoitti, että kirja on tyylillisesti melko tylsä - jo aiheensa ja monimutkaisuutensa vuoksi), kannattaa nähdä vaivaa ja lukea kirja läpi.

Sen verran kiintoisa on Rusin kuvaus lähihistoriastamme ja sen kohtalon käänteistä, joita kirjan mukaan on ollut useampiakin kuin yöpakkaset ja noottikriisi jokusella Beljakovilla höystettynä. Ja kannattaa lukea senkin takia, että tästä päivästä alkaa mediamylläkkä tämän kirjan väitteitten ympärillä. Tai sitten täydellinen mediahiljaisuus, kun demarivaikuttajat kieltäytyvät kommentoimasta mielestään järjettömiä väitteitä.

Tämä arvio on tehty kirjasta:

Alpo Rusi: Vasemmalta ohi - Kamppailu Suomen ulkopoliittisesta johtajuudesta rautaesiripun varjossa 1945 - 1990 (Gummerus)

Lue myös:

    Uusimmat