Petteri Sihvosen kolumni: Tasa-arvo ei toteudu suomalaisessa urheiluelämässä – vaan kuuluuko naisten ja miesten välinen tasa-arvo edes urheiluun?

On peijakkaan hankalaa ja uskaliastakin kysellä, kuuluuko tasa-arvo urheiluun. Ja vaikka kysyä sentään tohtii, on vastauksen kanssa syytä pitää kieli keskellä suuta.

Vastaan osaltani teknisesti eli itse asiaa edistääkseni siten, että esittelen aiheen mahdolliset äärilaidat, mitä tulee urheiluelämän erikuntaisten eetosten pohjalta vastattavaksi urheilutasa-arvoa koskevaan pohdiskeluun.

Yhtäältä, totta kai tasa-arvo kaikkineen kuuluu paitsi urheiluun myös huippu-urheiluun, ei kahta sanaa – eihän urheilu ole mitenkään muusta yhteiskunnasta erillinen ja irrallinen saarreke.

Lue myös: Petteri Sihvosen kolumni: Lasten koulunkäynnin tasovaatimukset ovat ohittaneet lastenurheilun tasovaatimukset

Toisaalta, sanotaan, että urheilun ja erittäinkin huippu-urheilun ideaan kuulu kilpailu ja taistelu oikeastaan kaikesta eli myös resursseista, jotka ovat urheilutasa-arvon kiistakapula numero yksi: joten sopii mitellä kilvan sen kummemmin tasa-arvoon tai muuhun ylevään huomiota kiinnittämättä.

Kun katson lähemmin tuonne yhtäänne – tasa-arvomyönteiseen näkemykseen – siellä ollaan pahalla tuulella: naisten ja miesten keskinäinen tasa-arvo ei todellakaan toteudu suomalaisessa urheilussa eikä etenkään huippu-urheilussa.

Sen sijaan nopeakin vilkaisu tuonne toisaanne – tasa-arvokielteiseen näkemykseen – johtaa väistämättä havaintoon, että sillä puolen voidaan olla kohtuullisen tyytyväisiä.

Katsotaanpa lähemmin.

Kahden naisten urheilulajin pistämätön esimerkki

Loikkaan tästä yllättävään suuntaan. Ilmaisen yltyleensä suomalaisen urheiluelämän ja etenkin huippu-urheiluelämän suoranaisen hampaattomuuden siten, että pääsen kohta takaisin tasa-arvokysymykseen.

Jos suomalainen urheilu- ja huippu-urheilukoneisto olisi rasvatussa kunnossa, ei naisten jalkapalloilulle ja naisten jääkiekkoilulle kävisi niin kuin niillä näyttää väistämättä käyvän. Suomi pärjäsi noissa lajeissa naisten puolella tasan niin kauan, kunnes muissa maissa alettiin edes hieman panostaa sekä naisten futikseen että lätkään.

Jalkapalloilumme kansainvälinen kilpailukyky naisissa on jo liki romahtanut. Jääkiekkoilussa vielä pärjätään naisten puolella, mutta ei enää tyttöjen osalta. Luvassa on jääkiekkoilulle, enkä edes kärjistä, samanmoinen asteittainen hiipuminen kuin futiksen puolella on nähty.

Lue lisäksi: Petteri Sihvosen kolumni: Jari Litmanen ja Riku Riski pelasivat jalkapallopoliittisen nollasummapelin – urheilijoiden ei tulisi sekaantua politiikkaan

Miksi käy niin kuin käy, ja miksi nämä naisten futiksen ja lätkän esimerkit ovat niin tärkeitä, koko kupletin juonen paljastavia laadultaan?

Suomi on valtiona aika onneton urheilumaa. Eduskunta eli Suomen kansa ei tahdo panostaa urheiluun. Jos valtio jonkin hassun eurotukun ohjaakin liikunnalle ja urheilulle, ei se riitä alkuunkaan yhtään mihinkään, saati että niiden pikkuruisten panosten avulla voitaisiin alkuunkaan edistää tasa-arvoa urheilussa.

Enkä nyt puhuttele vain nykyistä pääministeri Sanna Marinin hallitusta, vaan oikeastaan myös kaikkia niitä aiempia hallituksia, jotka urheiluihmisenä muistan kymmenien ja kymmenien vuosien ajalta. Toistan, Suomi ei ole häävi valtio urheilun näkövinkkelistä.

Tasa-arvon ja urheilumanageroinnin ristiriita

Meillä Suomessa urheilu jäsentyy poikkeuksellisen voimakkaasti ikään kuin (urheilu)markkinoiden ehdoin. Eli ensin aina katsotaan, missä on menestystä ja jo olemassa olevaa taloudellista potentiaalia, ja sen jälkeen resurssit virtaavat kuin itsestään sinne.

Suomesta on tullut yhä voimakkaammin urheilun suhteen urheilumanagereiden ja -manageroinnin luvattu maa – Suomi ei ole urheilupolitiikan maa. Ja siitä kärsivät ennen muuta tytöt ja naiset.

Naisten urheilu ei lähde kukoistamaan tällä nykyisellä mallilla. Päinvastoin käy, kuten on käynyt naisten jalkapalloilulle ja tulee käymään naisten jääkiekkoilulle: niiden taso laskee kuin lehmänhäntä, jos mittarina pidetään niin kuin urheilussa on lupa pitää kansainvälistä kilpailua.

Minä toisaalta ymmärrän Palloliittoa ja Jääkiekkoliittoa. Ymmärrän Veikkausliigaseuroja ja Liiga-seuroja. Ne tekevät näennäisen parhaansa, mutta ei niiltä oikeasti heru sellaisia panoksia tyttöjen ja naisten futikseen ja lätkään, että lajit voisivat pysyä kansainvälisessä kyydissä mukana. Hyvä jos tulevat omillaan toimeen miestenurheilunsa kanssa.

Valtio hätiin – ja mikseipä mediakin

Teen perättäisin sanoin aivan selväksi, ettei naistenurheilu tule edistymään määräänsä enempää tässä Suomen urheilumarkkinaehtoisessa olosuhteessa ikään kuin miestenurheilun siivellä ja armopalojen toivossa.

Pahaa pelkään, että vain valtio voisi ratkaista naisten ja etenkin tyttöjen urheilun ongelmia. Vain valtio voisi tuottaa tasa-arvoisemman urheiluyhteiskunnan Suomeen.

Välillä tuntuu, etteivät urheilun ukot osaa edes lobata urheiluasioita yhteiskunnan eri suuntiin. Minäpä kokeilen. Vaikka sinänsä media ei ole tässä esittelemässäni asiassa osapuoli, ehdotan lopuksi seuraavaa:

Voisivatko eri mediat, seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä, ottaa vaalikoneisiinsa edes yhden urheiluaiheisen kysymyksen kansanedustajaehdokkaille? Viimeksi urheilusta ei taidettu kysyä yhtään mitään, tokko koskaan on kysytty.

Voisiko kysymys olla: Tuleeko valtion panostaa aiempaa enemmän suomalaisen urheilun tukemiseen?

Vai voisiko se peräti kuulua: Onko valtion huolehdittava entistä tarkemmin siitä, että suomalaisessa urheilussa ja huippu-urheilussa toteutuu tasa-arvo?

Jälkimmäisessä muotoilussa voisi olla enemmän journalistista hoksnokkaa.