Lasten ja nuorten urheilu on vaihtanut koululaitoksen kanssa päittäin huoneentauluja, kouluissa käydään nykyään sitä kilpailua, mikä ennen kuului urheilukentille, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Petteri Sihvonen.
Huuhkajien, Leijonien, Susijengin, lentopallomaajoukkueen ja salibandymaajoukkueen hienot menestystarinat hämäävät. Ne synnyttävät illuusion, että Suomi olisi kovakin kilpaurheilumaa.
Me olemme kiistatta aika hyviä joukkuepallopeleissä, vaan emme sittenkään ole laadukas kilpaurheilumaa koskien koko huippu-urheilun kirjoa. Olemme väkilukuun nähden ainoastaan hyvä joukkuepallopelimaa.
Joukkuepallopelissä voi tavallaan oikaista. Voi olla ovela. Ja ennen muuta, tässä on suomalaisen menestysreseptin salaisuus: joukkuepallopelit kutsuvat puoleensa yhteistyötä; sen me osaamme useissa lajeissa erinomaisesti, olemme siinä huippuja koko palloilevan maailman mittakaavassa.
Paljon pohditaan, miksi Suomi ei ole enää kovinkaan hyvä kansainvälisessä yksilöurheilussa. Riittämätön, triviaali vastaus on, että nuoret hakeutuvat nykyään mieluummin joukkuelajien pariin.
On mentävä rohkeammin kohti juurisyytä.
Urheiluharrastuksista on tullut puuhastelua
Väitän, että yksilölajit kärsivät enemmän kuin joukkuelajit siitä, että Suomessa lasten ja nuorten urheiluharrastukset ovat menneet urheilun mittarein ja etenkin huippu-urheilun pohjan pitimiksi aika lailla kevyeksi puuhasteluksi. Yksilölajeissa ei voi oikaista.