Suomi sai Rion kesäolympialaisista ainoastaan yhden mitalin. Pyeongchangin talviolympialaisissa jouduttiin tyytymään kuuteen mitaliin, joista naiset toivat peräti viisi. Keskustelut suomalaisen huippu-urheilun tilasta ja tilan juurisyistä ovat aiheellisia.
Oikaisen, jaarittelematta, ytimeen. Suomalaisen huippu-urheilun keskeisin ongelma on se, että raha virtailee kohti liikuntaa, urheilua ja huippu-urheilua liian monien kanavien kautta.
Koko sopalla on liian monta kokkia.
"Jokaiseen turhaan himmeliin jäävä euro on liikaa, koska euroja ei ole yhtään tuhlattavaksi asti."
Jos olen oikein ymmärtänyt, rahavirroista päättävät tai ainakin niiden kulkuun vaikuttavat joka tapauksessa ministeri, poliitikot, virkamiehet, olympiakomitea ja lajiliitot. Yhtälöön voi vielä lisätä sponsorit, managerit, valmennuskeskukset ja väljästi ottaen mediat.
Kun muutenkin kehnon yhtälön vaikeuskerrointa vielä lisätään sillä, että tuolla sekalaisen seurakunnan porukalla pitäisi tuottaa paitsi huippu-urheilua myös liikuntaa ja kansanterveyttä, ei ole ihme, että homma sakkaa.
Liikunnan ja huippu-urheilun liitto on sinänsä kestämätön, mutta näköpiirissä ei taida olla merkkiäkään, että nuo kaksi olisivat erotettavissa toisistaan. On selvää ja ymmärrettävää, että kansansuosioon tähtäävän poliitikon motiivit ovat herkemmin liikunnan ja kansanterveyden kuin huippu-urheilun puolella. Olympiakomitean huippu-urheiluvaiheen johtajan näkökulma asiaan on tietysti toinen. Ja siellä jossain välimaastossa seikkailee ministeriön virkamies, jonka tulokulma asiaan on vielä eriävä kahdesta ensin mainitusta.