Sihvonen: Naisten palkkakuoppaa ei korjata urheilun sisältä – muutoksen lähdettävä koululiikunnasta saakka

Palkkojen epäsuhta kuuluu huippu-urheiluun. Ei ole olemassa keinoa, jolla esimerkiksi miesten jääkiekkoilun ja miesten jalkapalloilun Suomen pääsarjojen keskipalkkoja saataisiin kohtaamaan. Suurin piirtein samasta työstä maksetaan hyvin erilainen palkka.

Urheilun eetos, jonka ytimessä on sääntöjen puitteissa tapahtuva pidäkkeetön kilpailu, on sikäli konstikas asia, että se erottaa urheilun ainakin osin hieman autonomiseksi omalakiseksi saarekkeeksi suhteessa muihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Eräänä esimerkkinä urheilun kilpailuluonteesta käy se, että urheilu ja sen sisällä oleva jako naisten ja miesten urheiluun ei ole ensinkään tasa-arvokysymys käsitteen perinteisessä mielessä.

Kilpaurheilusta lasten tossulätkään urheilun edellytys on, että sovitaan, jotta pannaan peli pystyyn. Aletaan pelata paremmuudesta. Ammattilaisurheilussa sovitaan – joko paperilla ja joka tapauksessa yhteisymmärryksen tasolla – lisäksi siitä, että kilpaillaan kaikkinaisista resursseista, ennen muuta rahasta. Ja vuorostaan rahasta kilpailemisen perusta on maksavan yleisön suosiosta kilpailemisessa. Yleisön lisäksi kilpaillaan monimutkaisesti muodostuvista statuksesta, imagosta ja brändistä.

Kun puhutaan urheilusta ja rahasta, puhutaan niitä yhyttävinä voimatekijöinä ennen muuta: kilpailemisesta ja suosiosta.

Suosio on metka asia, sitä joko on tai ei ole, ja joka tapauksessa sitä on melkeinpä mahdotonta keinotekoisesti pakottamalla synnyttää.

On karua ja turhauttavaakin sanoa, että rahan katsontakulmasta naisten urheilun suosio on liian alhaista. Toisaalta jos, siis jos, naisten urheilu olisi miesten urheilua suositumpaa, urheilemisesta tulisi luonnollisesti maksaa naisille enemmän kuin miehille. Tai oikeammin ilmaisten markkinat hoitaisivat, kuten ne nytkin hoitavat, asian.

"Jos ja kun naisurheilun suosiolle tahdotaan tehdä kohottavia toimenpiteitä, ei pidä operoida seurausten kanssa, on mentävä syihin."

Etenkin viihdebisneistyneen huippu-urheilun perusta on kovassa kapitalismissa. Silti ammattilaisurheilua kahlitaan sarjojen sisäisillä palkkakatoilla ja erilaisilla varausjärjestelmillä. Niiden tarkoitus on lisätä kilpailua ja jännitystä, ja sitä mukaa kiihdyttää taloutta. Sille ei kuitenkaan voida ikään kuin ulkoa pakottaen mitään, että viime kädessä urheilun ystävät kuluttajina tekevät omat riippumattomat kulutusvalintansa. Nykyään valinnat kohdistuvat radikaalin voittopuolisesti miesten urheiluun.

Ylipäätään kuluttajien valintoja ei voi paljoakaan ohjailla eivätkä ne meinaa totella edes luonnollisia kulkuja. Tästä todistaa muun muassa se, ettei Susijengin aiheuttama koripallobuumi meinaa kunnolla siirtyä Korisliigaan.

Jos ja kun naisurheilun suosiolle tahdotaan tehdä kohottavia toimenpiteitä, ei pidä operoida seurausten kanssa, on mentävä syihin. Urheilun maailma on jopa typeryyteen asti linnake, jota luonnehtii hegemoninen maskuliininen konservatiivisuus.

Isoja muutoksia saadaan aikaan vain pitkäjänteisellä toiminnalla. On lähdettävä aina sieltä asti, miten pojat ja tytöt kasvatetaan. Pojat ovat poikia -asenteilla saadaan kyllä hyviä ammattilaisurheilijoita. Vuorostaan tytöt ovat tyttöjä -orientaatiot johtavat muille kuin huippu-urheilun polulle. Tosin syntyjään tytöissä ja pojissa ei kuitenkaan ole sellaisia eroja, jotka olisivat suosiollisempia urheilun suhteen jommallekummalle sukupuolelle.

Yhteiskunnallisessa katsannossa ollaan sitä mieltä, että länsi- ja etenkin Pohjoismaissa on edistytty tasa-arvoasioissa. Ehkä ollaan, mutta ei riittävästi. Vastasanomaton todiste yhäti vallalla olevasta epätasa-arvosta on: urheilu ja sen palkat.

Urheilu ei koskaan johda yhteiskunnallisia trendejä, vaan se seurailee niitä; ja tavallaan urheilussa erilaiset ilmiöt alleviivautuvat ja näyttäytyvät voimakkaampina kuin muualla. Urheilu on yhteiskunnan suurentava peili.

Vaikka palkkaerot kuuluvat elimellisesti huippu-urheiluun, naisten ja miesten välinen kuilu tässä asiassa on melkoisen posketon. Väitän, että tässä asetelmassa urheilu vain ilmiantaa muun yhteiskunnan.

Jos vetelen lankojani yhteen, totean, että naisten ja miesten urheilun palkkaeroja on lähes mahdoton korjata urheilun itsensä sisällä. Urheilun sisäinen logiikka estää korjaamisen. Mahdollinen muutos lähtee laajemmasta yhteiskunnallisesta kulusta ja kestää sittenkin sukupolven, kaksi.

Joudutaan lähtemään aika kaukaa liikkeelle. Tulevaisuudessa etenkin liikuntatuntien pirtaan sopii se, ettei niissä enää pian puhuta tytöistä ja pojista, vaan puhutellaan lapsia ja nuoria oppilaina tai heidän etunimillään. Tuossa ja muissa tämäntyyppisissä asioissa saattaa olla se siemen, joka ajan oloon itäessään saattaa korjata sitä epäsuhtaa, joka nais- ja miesurheilun palkkoihin liittyy.