Politiikan rytmi käy kaiken aikaa kiivaammaksi. On puoli vuotta siitä, kun Katri Kulmuni pakotti Antti Rinteen eroamaan pääministerin tehtävästä. Siitä tuntuu kuluneen jo iäisyys, kun väliin iski koronakriisi valmiuslakeineen, rajoituksineen ja etäkokouksineen.
Rinteen hallitus taas aloitti tasan vuosi sitten. Aika harva muistaa tai muistelee tänään Antti Rinnettä, vaikka hän on edelleen puoluejohtaja ja eduskunnan varapuhemies.
Nyt Kulmuni vuorostaan joutui eroamaan valtiovarainministerin tehtävästä. Rinteen tavoin hän on ilmoittanut jatkavansa puoluejohtajana. Pestin uusiminen syksyn puoluekokouksessa on varmasti työn takana ellei suorastaan mahdotonta.
Keskusta valitsee uuden valtiovarainministerin tulevalla viikolla. Tyhjiö täyttyy nopeasti, ja ex-ministeri katoaa julkisuudesta ja kansalaisten tajunnasta muutamassa päivässä – oli puolueen puheenjohtaja tai ei. Seuraavassa A-Talkissa talousnäkymiä ennustelee jo uusi ministeri.
Ja miten toisin voisi ollakaan? Uudet tapahtumat hautaavat heti alleen aikaisemmat. Menneisyys kiinnostaa vain historioitsijoita. Päivänpolitiikan perusfraasi ei vanhene: "Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu".
Politiikka ja poliitikot joutuvat kamppailemaan kansalaisten huomiosta yhä ankarammassa kilpailutilanteessa. Politiikka on vain yksi draamasarja satojen ja tuhansien sarjojen joukossa. Poliitikot muuttuvat vähitellen roolihahmoiksi, joiden edesottamukset herättävät tunteita siinä missä käsikirjoitettujenkin hahmojen.
Tai sitten eivät. Yksi mieleen jäävä lause tai sutkaus – harkittu tai harkitsematon - saattaa määrittää poliitikon julkikuvan pitkäksi aikaa. Eduskunnan tunnolliset, hiljaiset puurtajat sen sijaan kiinnostavat vain harvoja. Ja jos käsikirjoituksessa ei vähään aikaan tapahdu mitään kiinnostavaa, katsojan poskilihakset paisuvat orastavasta haukotuksesta, ja kanava vaihtuu.