Pekka Saurin kolumni: Politiikan psykologia – malli 2020

Rinteen hallitus taas aloitti tasan vuosi sitten. Aika harva muistaa tai muistelee tänään Antti Rinnettä, vaikka hän on edelleen puoluejohtaja ja eduskunnan varapuhemies.

Nyt Kulmuni vuorostaan joutui eroamaan valtiovarainministerin tehtävästä. Rinteen tavoin hän on ilmoittanut jatkavansa puoluejohtajana. Pestin uusiminen syksyn puoluekokouksessa on varmasti työn takana ellei suorastaan mahdotonta.

Keskusta valitsee uuden valtiovarainministerin tulevalla viikolla. Tyhjiö täyttyy nopeasti, ja ex-ministeri katoaa julkisuudesta ja kansalaisten tajunnasta muutamassa päivässä – oli puolueen puheenjohtaja tai ei. Seuraavassa A-Talkissa talousnäkymiä ennustelee jo uusi ministeri.

Ja miten toisin voisi ollakaan? Uudet tapahtumat hautaavat heti alleen aikaisemmat. Menneisyys kiinnostaa vain historioitsijoita. Päivänpolitiikan perusfraasi ei vanhene: "Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu".

Politiikka ja poliitikot joutuvat kamppailemaan kansalaisten huomiosta yhä ankarammassa kilpailutilanteessa. Politiikka on vain yksi draamasarja satojen ja tuhansien sarjojen joukossa. Poliitikot muuttuvat vähitellen roolihahmoiksi, joiden edesottamukset herättävät tunteita siinä missä käsikirjoitettujenkin hahmojen.

Tai sitten eivät. Yksi mieleen jäävä lause tai sutkaus – harkittu tai harkitsematon - saattaa määrittää poliitikon julkikuvan pitkäksi aikaa. Eduskunnan tunnolliset, hiljaiset puurtajat sen sijaan kiinnostavat vain harvoja. Ja jos käsikirjoituksessa ei vähään aikaan tapahdu mitään kiinnostavaa, katsojan poskilihakset paisuvat orastavasta haukotuksesta, ja kanava vaihtuu.

Kuten draamasarjan, politiikan tekevät kiinnostavaksi yllättävät ja ennustamattomat käänteet. Kulmunin eron lisäksi viime viikolla nähtiin kansanedustaja Ano Turtiaisen erottaminen perussuomalaisten eduskuntaryhmästä. Veikkaan, että aika harva olisi vielä alkuviikosta lyönyt vetoa tämän vaihtoehdon puolesta.

Kamppailua kansalaisten huomiosta ei tee yhtään helpommaksi se, että medialla tai tiedolla ei ole enää portinvartijaa. Jokaisella on taskussaan näppärä laite, joka antaa parilla näpäytyksellä pääsyn kaikkeen maailmassa digitaalisena julkaistuun tietoon – oikeaan tai väärään – ja joka tarjoaa vahvan julkaisualustan. Kuka tahansa voi kirjoittaa omaa draamasarjaansa, ja moni jo kirjoittaakin.

Naispuolisten puoluejohtajien muodostama viisikko oli dramaturgisesti niin tyrmäävä konsepti, että yksikään käsikirjoittaja ei olisi sitä mihinkään fiktiiviseen draamasarjaan keksinyt.

Mielipidekyselyjen mukaan viisikko on selviytynyt koronakriisin hoitamisesta hyvin. Keskustalla onkin edessään kiperä valinta: nostetaanko uudeksikin valtiovarainministeriksi nainen vai arvioidaanko, että yksinäinen mies nousee hallituksen Kraftwerk-rivistöstä paremmin esiin.

On lohdullista ajatella, että politiikan kiivasrytmisen dramaturgian alla on yhä edelleen vuosikymmenten mittaan graniittijärkäle järkäleeltä rakennettu tasa-arvon, demokratian ja sananvapauden arvoille perustuva hyvinvointivaltio. Draamasarjan ennustamattomatkaan käänteet eivät sitä horjuta.

Sitä suojelkaamme ja varjelkaamme. Kaukosäädin kourassamme tai ilman.

Pekka Sauri
Kirjoittaja on työelämäprofessori Helsingin yliopistossa.

Lue myös: Pekka Saurin kolumni: Tiedon kulkua koronakriisissä ei voi suitsia – tietotyhjiö täytyy sekunnissa