Oppiiko Ranska ikinä parlamentaarisen demokratian perussääntöjä? Se nähdään lähiviikkoina, kun sen 557 kansanedustajaa saavat ja joutuvat ensimmäistä kertaa elämässään ottamaan kokonaan vastuun siitä, miten Ranskalle käy, kirjoittaa Helena Petäistö kolumnissaan.
Rajuin uimakoulu on sellainen, että uimataidoton heitetään veteen ja katsotaan, miten hän selviää – oppiiko hän pakon edessä räpiköimään vai hukkuuko hän. Juuri sitä tehdään nyt Ranskassa, jossa joudutaan opettelemaan parlamentaarisen demokratian harjoittamista ilman minkäänlaista kuivaharjoittelua ja täysin vailla kokemusta.
"L'exception française", ranskalainen poikkeus, on kliseeksi muodostunut käsite, joka tunnetaan Brysselissä paremmin kuin hyvin. "Bof! Entä sitten? Ranska on eri maata!" kohahtaa virkamies tavallisesti ikään kuin alistuneena olkapäitään. Mutta näinä päivinä ei Ranskaa ole enää sivuutettu olankohautuksella, kun se joutui yllättäen lykkäämään kaksi vuotta sitten runnomansa eläkeuudistuksen vuoteen 2027 asti.
Brysselille se on vain lisämerkki siitä, miten mahdotonta Ranskan on saada talouttaan kuntoon.
Viime päivinä Ranskan sirkus on todellakin ollut jo sitä luokkaa, että se on onnistunut yllättämään kaikki niin ulkomailla kuin kotimaassa, jopa itsensä! Viime viikonlopun tienoilla muutaman päivän sisällä Ranska sai uuden hallituksen, menetti uuden pääministerinsä, joka erosi, sai sitten saman tien saman pääministerin takaisin ensin virkaatekevänä tunnustelijana, sitten uudelleen nimitettynä uutena pääministerinä ja sitä seuraavana päivänä taas uuden hallituksen sen edellisen tilalle, joka oli pysynyt pystyssä 14 tuntia. Ennätys sekin!
Mahdoton pattitilanne ja farssi
Eikä siinä vielä kaikki. Vanha uusi pääministeri – "comme vous voulez" – miten nyt vain haluatte! – sai heti niskaansa kaksi ilmoitusta luottamuslauseäänestyksestä jo ennen kuin hän oli ehtinyt pitää edes uusimman hallituksensa, siis sen toisen, linjapuhetta.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt muun Euroopan, talouselämän, markkinoiden ja luottoluokituslaitosten katsoessa ennennäkemätöntä farssia äimän käkenä.
Standard & Poors, yksi luottoluokituslaitoksista, laski Ranskan AA- -luokituksen A+:aan. Fitch ehti tehdä sen jo muutama viikko sitten, ja kolmaskin, Moody's, on tekemässä sen alkavalla viikolla.
Kerrataanpa, miten tähän on tultu: Kun presidentti Emmanuel Macron päätti yllättäen viime vuonna järjestää ennenaikaiset parlamenttivaalit saadakseen itselleen takaisin ehdottoman enemmistön kansalliskokouksessa ja voidakseen sen turvin jatkaa maan tarvitsemia uudistuksia, hän putosikin ojasta allikkoon.
Vaalien tuloksena kansalliskokoukseen tuli aivan mahdoton pattitilanne, kun se jakautui kolmeen tasavertaiseen osaan, vasemmistoblokkiin, keskustan ja maltillisen oikeiston blokkiin sekä äärioikeistoon.
Kaiken kukkuraksi Jean-Luc Mélenchonin johtavan äärivasemmiston kirkkaimpana päämääränä on aina vain pysynyt Macronin kaataminen, jota hän on vaatinut aina vuodesta 2017 asti.
Mutta varsinaisen poliittisen pommin heitti Macronin ensimmäinen pääministeri, maltillisen oikeiston Edouard Philippe, joka myös vaatii presidentin eroa, sillä hänellä itsellään on kova kiire Macronin paikalle. Marine Le Penin äärioikeiston vahvistuminen on taas lisännyt entisestään uhkakuvaa suuren, keskeisen EU-maan joutumisesta EU-vastaisen äärioikeiston johtamaksi.
Runsaassa vuodessa Ranska on nähnyt neljä eri pääministeriä. Nimet ovat vaihtuneet ennen kuin niitä on maan rajojen ulkopuolella ehditty edes oppia. Moniko näistä kuulostaa teistä tutulta: Gabriel Attal, Michel Barnier, François Bayrou ja aivan viimeisimmän kuukauden sisällä kaksinkertainen pääministeri Sebastien Lecornu?
Äärivasemmiston edustaja irvaili jo, ettäei uusimman hallituksen ministerien nimiä kannata opetella, kun koko porukka kaatuu kuitenkin jo alle viikossa.
Ihan niin tuskin käy, sillä maanantaina heidän virkaanastumisestaan tulee viikko täyteen. Mutta edessähän tällä pakon edessä nopeasti kokoon kyhätyllä hallituksella on taatusti varsinainen via dolorosa – pelkkä henkiinjääminen on jo saavutus.
Kekkostakin itsevaltaisemmin
Ennen viidennen tasavallan nykyistä perustuslakia heti toisen maailmansodan jälkeen toimi maassa 12 vuoden ajan niin sanottu neljäs tasavalta. Niiden 12 vuoden aikana Ranskassa ehti toimia ja kaatua 22 eri hallitusta, joista joka kolmas kesti alle 40 päivää.
Siitä läksyt oppineena jo kerran aiemmin kansansa pelastanut kenraali Charles de Gaulle suostui ottamaan vallan sillä ehdolla, että perustuslaki vaihdettaisiin sellaiseen, jossa presidentti oikeasti saisi käsiinsä kaiken vallan.
Yhtenä mallina de Gaullella oli Suomen presidentti Urho Kekkosen vahvat valtaoikeudet, joita kenraali vielä reippaasti vahvisti käyttöönsä. Hänestä tuli monarkki-presidentti.
De Gaullen visio osui oikeaan: NIinpä vuodesta 1958 lähtien aina viime vuoteen asti Ranskassa on säästytty jatkuvilta hallitusten kaatumisilta.
Länsimaiden vahvin presidentti-instituutio on taannut Élysée-palatsin valtiaalle lähes kuninkaan aseman – sillä erolla, että yhden kauden yli jatkamiseen hänen on pitänyt voittaa vaalit uudelleen. Se on ollut entistä vaikeampaa viime vuosina. Yhden kauden presidenttien jälkeen Macron onnistui vielä saamaan toisen kauden, mutta ei enää ehdotonta enemmistöä, ja sitä ilman ihan kaikkea vastustavia gallialaisia on mahdotonta hallita.
Viidennen tasavallan loppu
Nyt viides tasavalta näyttää olevan tiensä päässä, ja Ranska on käytännössä pakon edessä palaamassa parlamentaariseen demokratiaan. Sitä teroitti pääministeri Lecornu viime tiistain linjapuheessaan, jossa hän toisti kansalliskokoukselle lukuisia kertoja mantran tavoin: "Le gouvernement proposera, nous débaterons, vous voterez?" – "Hallitus tekee lakiehdotukset, debatoimme niistä, te äänestätte!"
Tärkein sanoma kansanedustajille oli tuo "te äänestätte", sillä saadakseen hallitukselle kansalliskokouksen luottamuksen, Lecornun piti sitoutua siihen, että kaikista lakiesityksistä äänestetään.
"Du jamais vu!" – Eihän sellaista ole ennen nähty!
Yksinkertaisia asioita kaikissa muissa länsimaisissa demokratioissa paitsi Ranskassa, joka on tässäkin eri maata. Viidennen tasavallan perustuslaissa on nimittäin maaginen numeroyhdistelmä 49,3. Sen turvin jokainen presidenttin on voinut säätää lakeja asetuksilla ilman parlamentin äänestystä aina, kun lain läpimeno on tuntunut epävarmalta. Sen seurauksena parlamentaarinen demokratia ei toteudu Ranskassa, vaan sen tilalla mellastaa "kadun demokratia".
Se toimii niin mahdottoman hyvin, että Pariisissa on joka ikinen päivä vähintään yksi, useimmiten monta mielenosoitusta ja vielä paljon pahempia mellakoita epäsäännöllisin väliajoin.
Kirottu kompromissi
Mutta nyt, kun taikasauva 49,3 on poistunut käytöstä, ovat kansanedustajat saaneet ensimmäistä kertaa valtiopäivämiehen urallaan vastuun kokonaan itselleen. Muutos on valtava. Nyt heidän pitäisi oppia hakemaan yhteistyökumppaneita muista puolueista ja hioa keskenään kompromisseja maassa, jossa ei ole koskaan heidän aikanaan muodostettu koalitiohallituksia.
"Mutta sehän vaatii kompromissin tekoa!" huudahti pariisilainen kerrossnaapuri Monsieur Bardoul kauhistuneena, kun hän kuuli, että Suomessa konservatiivit ja sosiaalidemokraatit ovat olleet samassa hallituksessa.
"Le compromis", kompromissi, on ollut Ranskassa kirosana aina natsimiehityksestä lähtien, jollloin se sai "la compromission" -sanaan viittaavan merkityksen, joka taas viittaisi yhteistyöhön miehittäjän kanssa.
Vain "le consensus" särähtää vielä pahemmin ranskalaisen korvaan.
Nyt siis jopa kiireellinen valtionbudjetti on saatava äänestämällä läpi, eli se on käytävä läpi kohta kohdalta, mikä merkitsee paljon tahallaan venytettyä aikaa ja paljon muutoksia budjettiin, jonka pitäisi kyetä pienentämään Ranskan huolestuttavaa valtionvelkataakkaa.
Sitä prosessia katsovat markkinat ja luottoluokituslaitokset erittäin huolestuneina. Jopa kansalaiset ovat heränneet lainankorkojen nousuun, mutta kansanedustajien taloustaitojen puute yllättää aina.
Yhteen aikaan työnantajajärjestö Médef järjesti kansanedustajille parin viikon "stageja", harjoittelupestejä yrityksissä, jotta lainsäätäjät tutustuisivat yrittäjien ongelmiin. Niitä tarvittaisiin edelleen kipeästi.
Eläkekummitus
Valtionbudjetin läpimeno on pääministeri Lecornun hallituksen suurin tehtävä mutta puolueiden ja kansalaisten mielissä kummittelee Eläkeuudistus isolla E:llä. Missään muussa EU-maassa ei virallinen eläkeikä ole yhtä alhainen kuin Ranskassa, 62 vuotta. Jopa Italiassa on matematiikka paremmin hallussa, sillä eläkeikä on syntyvyyden laskiessa nostettu 67 vuoteen.Siitä huolimatta Lecornu joutui antamaan vaa'ankieliasemaan päässeille sosialisteille periksi ja lykkäämään eläkeuudistusta presidentinvaaleihin eli vuoteen 2027 asti.
Macronin toisen kauden tärkein uudistus, eläkeiän nostaminen 64 vuoteen, oli sekin jo monen kertaan vesitetty versio, mutta ei sekään enää passannut äänestäjiä kalasteleville sosialisteille. Muuten sosialistit olisivat siirtyneet hallituksen kaatajien leiriin. No, eläkeuudistuksen lykkäys vuoteen 2027 merkitsee Ranskalle valtionhallinnon talousasiantuntijoiden mukaan kaiken kaikkiaan 120 miljardin lisälaskua! Siihen sisältyy muun muassa se, että Ranska joutuu nyt maksamaan yhtä korkeaa korkoa kuin Italia.
Ranskalaiset kieltäytyvät itsepäisesti tekemästä töitä 62 ikävuoden saavutettuaan, he eivät missään tapauksessa halua maksaa lisää eläkemaksuja, mutta eivät myöskään salli, että heidän eläkerahansa sijoitettaisiin tuottamaan niin kuin lukemattomissa muissa maissa.
Bien sûr que non! Ei tietenkään! Eihän sellainen peli millään käy! Sehän olisi kapitalismia!
Sen sijaan Ranskassa luotetaan entiseen tapaan ehdottomasti sukupolvien väliseen solidaarisuuteen, vaikkei uusia sukupolvia enää ole eikä tule tarpeeksi.
Uiko Ranska vai uppoaako se?
Mitä tämän kaiken jälkeen oikein tapahtuu? Yksikään ennustajaeukko ei pysty sanomaan, kaatuuko Lecornun hallitus jo muutamassa viikossa vai kestääkö se vuoden 2027 presidentinvaaleihin saakka. Lecornun kakkoshallituksessa ei ole enää ainoatakaan tulevaa presidenttiehdokasta, joten presidenttipeli eikä siihen liittyvä keskinäinen kilpailu pääse enää sotkemaan hallitustyötä.
Vaikka kyseessä ei ole virkamieshallitus, on mukaan otettu useita jäseniä politiikan ulkopuolelta, muun muassa valtion rautateiden pääjohtaja ja Ranskan WWF:n johtaja.
Jos hallitus selviää hengissä valtionbudjettia käytävästä taistelusta, on sen varsinainen missio suoritettu. Mitään uudistuksia se tuskin saa enää aikaiseksi, vaikka se vahvoista epäilyistä huolimatta pysyisikin pystyssä presidentinvaaleihin asti.
Jos sellainen ihme tapahtuu, se tarkoittaa, että ranskalainen kansanedustaja on oppinut uimaan demokratian vesissä ja äänestämään vastuullisesti. Oppimista saattaa tukea vallitseva kauhun tasapaino, sillä äärioikeiston ohella minkään muun puolueen etu ei ole joutua ennenaikaisiin vaaleihin, jonka mahdollisuutta Macron on väläyttänyt pelotteena.
Jos vaalit pidettäisiin nyt, mielipidemittausten mukaan Marine Le Penin äärioikeisto olisi kirkas voittaja 34 prosentin kannatuksella. Vasemmistoblokki sosialisteista kommunisteihin saisi 24 prosenttia äänistä. Keskustan ja maltillisen oikeiston kannatus olisi enää vain 15 prosentin hujakoilla. Macronin oma kannatus matelee alamaissa, noin 14 prosentissa.
Toinen kauhun tasapainoa ylläpitävä tekijä saattaa olla kansainvälinen tilanne. Jopa vasemmistoon kallistuva asia-aikakauslehti Le Nouvel Obs kirjoittaa tuoreessa pääkirjoituksessaan, että tässä geopoliittisessa tilanteessa ennenaikaiset vaalit olisivat erittäin vaaralliset.
Lehden mielestä ne avaisivat Ranskan äärioikeistolle leveän bulevardin valtaan. "Tasavaltamme tarvitsee nyt aikaa presidentinvaaleihin asti selvitäkseen tästä syvästä kriisistä ja saadakseen aikaan todellisen demokraattisen keskustelun, joka saisi kansalaiset harkitsemaan vielä kerran, mitä merkitsisi lähteminen kansallispopulismin tielle".
Korjattu muutamia kirjoitusvirheitä kello 20.22.