Demokratian kestävyyttä voi mitata sananvapauden ja kriittisen keskustelun tilalla kriisiaikana ja poikkeusoloissa. Kysymys kuuluu, yrittävätkö hallitus ja viranomaiset tavalla tai toisella rajoittaa keskustelua ja kansalaisten tiedonsaantia.
Kuinka Suomi on tässä testissä menestynyt?
Tilanteen arviointi on varmasti vielä ennenaikaista, mutta joitakin päätelmiä voidaan ehkä jo tässä vaiheessa tehdä.
Alkajaisiksi: kannattaa pitää mielessä, että korona on ensimmäinen kriisi yhtä lailla kansa- kuin ihmiskunnan historiassa, jossa ihmisten tiedonsaannille ja ihmisten keskeiselle viestinnälle ei ole portinvartijaa.
Uudet viestintäalustat ovat antaneet likimain jokaiselle pääsyn kaikkeen maailmassa digitaalisena julkaistuun tietoon sekä vahvan median.
Viranomainen ei enää voi valvoa, mitä tietoa kansalaisille annetaan ja erityisesti, mitä ei anneta. Samoin mahdollisuutta viestinnän ennakkosensuuriin ei enää ole.
Tästä seuraa, että kansalaiskeskustelu on yhä leimallisemmin itseohjautuvaa ja itseään valvovaa.
Omat kokemukseni perustuvat ensi sijassa sosiaaliseen mediaan, jossa koronakriisiä on tietenkin käsitelty vilkkaasti ja lukemattomista näkökulmista. Tyypillinen ilmiö on ollut amatöörivirologien ja muiden ”asiantuntijoiden” määrän rakettimainen kasvu. Tätä on paljon naureskeltu ja paheksuttukin.
Mutta onko se niin ihmeellinen ilmiö? On luonnollista, että kriisiaikana ihminen pyrkii etsimään turvaa ja varmuutta. Ei se ole sinänsä mikään ongelma.
Totta kai voi olla hassua, että löydettyään hakukoneelta jonkin tärkeältä tuntuvan tiedon – oikean tai väärän – ihminen rientää jakamaan linkin sosiaaliseen mediaan ajattelematta, että vastaavia tietoja on verkko väärällään. Mutta keskustelu korjaa itseään ja oikaisee virheelliset tiedot ennemmin tai myöhemmin.
Elämme jatkuvassa keskusteluprosessissa, jossa väittelyt yksittäisistä faktoista tai uskomuksista ovat useimmiten mitättömiä mikropartikkeleita. Olennaista on, että keskusteluprosessi on avoin, vapaa ja rajoittamaton. Maailman parhaiten koulutetun kansakunnan voisi olettaa kykenevän itseohjautuvuuteen, ja nähdäkseni se on siihen varsin hyvin kyennyt.
Hallitus ja viranomainen eivät kykenisi keskustelua rajoittamaan, vaikka haluaisivatkin. Toinen asia on, että hallituksen ja viranomaisen kannattaisi jakaa kansalaisille kaikki mahdollinen päätösten pohjana oleva tieto.
Ellei näin tehdä, tietotyhjiö täyttyy muutamassa sekunnissa jollakin muulla tiedolla.
Tätä riskiä ei minkään hallituksen eikä viranomaisen kannata ottaa.
Pekka Sauri
Kirjoittaja on työelämäprofessori Helsingin yliopistossa.
Yli 50 asiantuntijaa tyrmää Suomen koronastrategian – Miksi? Sen kertoo taloustieteen professori kertoi MTV Uutiset Livessä:
4:57