Demokratian kestävyyttä voi mitata sananvapauden ja kriittisen keskustelun tilalla kriisiaikana ja poikkeusoloissa. Kysymys kuuluu, yrittävätkö hallitus ja viranomaiset tavalla tai toisella rajoittaa keskustelua ja kansalaisten tiedonsaantia.
Kuinka Suomi on tässä testissä menestynyt?
Tilanteen arviointi on varmasti vielä ennenaikaista, mutta joitakin päätelmiä voidaan ehkä jo tässä vaiheessa tehdä.
Alkajaisiksi: kannattaa pitää mielessä, että korona on ensimmäinen kriisi yhtä lailla kansa- kuin ihmiskunnan historiassa, jossa ihmisten tiedonsaannille ja ihmisten keskeiselle viestinnälle ei ole portinvartijaa.
Uudet viestintäalustat ovat antaneet likimain jokaiselle pääsyn kaikkeen maailmassa digitaalisena julkaistuun tietoon sekä vahvan median.
Viranomainen ei enää voi valvoa, mitä tietoa kansalaisille annetaan ja erityisesti, mitä ei anneta. Samoin mahdollisuutta viestinnän ennakkosensuuriin ei enää ole.
Tästä seuraa, että kansalaiskeskustelu on yhä leimallisemmin itseohjautuvaa ja itseään valvovaa.
Omat kokemukseni perustuvat ensi sijassa sosiaaliseen mediaan, jossa koronakriisiä on tietenkin käsitelty vilkkaasti ja lukemattomista näkökulmista. Tyypillinen ilmiö on ollut amatöörivirologien ja muiden ”asiantuntijoiden” määrän rakettimainen kasvu. Tätä on paljon naureskeltu ja paheksuttukin.
