Yhdysvaltain uusi kansallinen turvallisuustrategia riisui presidentti Donald Trumpin naamion. Nyt Euroopalla on enää vain kaksi vuotta aikaa koota voimansa ja ottaa viimein täysi vastuu omasta puolustuksestaan, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Suomen itsenäisyyspäivän aattona julkaistiin Atlantin takana koko Euroopan odottama dokumentti, Trumpin johtaman Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusstrategia. Siinä oli yhteensä 33 sivua trumpilaiseen tyyliin epäjohdonmukaista ja epätarkkaa tekstiä, mutta tarpeeksi selvää, että viimeinkin sokeinkin Reetta uskoo, mitä hän ei ole halunnut millään uskoa: Eurooppa on nyt ypöyksin Venäjää vastaan.
Presidentti Sauli Niinistö sanoi Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun 24 päivänä 2022: "Nyt naamio on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät." Samaa kuin silloin Venäjän presidentti Vladimir Putinista voi nyt sanoa Trumpista.
Jos Trumpin omituinen soutaminen ja huopaaminen ja poukkoileva politiikka on hämännyt joitakin eurooppalaisia näkemästä – tai haluamasta nähdä – tosiasiallista tilannetta, nyt se levähti kaikkien silmille mustaa valkoisella: Eurooppa ei ole enää Yhdysvaltain ystävä.
Tekisi mieli sanoa, että olisi pitänyt uskoa ranskalaisia. Heitä kymmeniä vuosia kuunnelleena kirjoitin jo viime keväänä, että nyt on Eurooppa yksin. Lukuisia kertoja lukemani presidentti Charles de Gaullen varoitus 1950-luvulta kuuluu: "Suuri Amerikan kansa ei koskaan uhraa omia perustavanlaatuisia etujaan meidän etujemme takia. He auttavat meitä, jos se on heidän etujensa mukaista, mutta he jättävät meidät yksin, jos se ei ole heidän etunsa."
Sitä paitsi sehän on ihan loogista. Kuka voisi odottaa, että joku tekisi ikuisesti toisin? On totta, että Yhdysvallat on esiintynyt niin monta vuosikymmentä maailmanpoliisina ja sillä on ollut suurena missiona levittää demokratiaa kaikkialle maailmassa niin innokkaasti, että sen toimintaa alettiin pitää luonnollisena – paitsi ei Ranskassa.
De Gaulle oli nähnyt, kuinka monta pitkää vuotta amerikkalaisilta meni ennen kuin he viimein päättivät tulla apuun vuonna 1942, mutta sen lisäksi hän oli myös nähnyt, miten Yhdysvallat, joka ei ollut unohtanut omaa siirtomaamenneisyyttään, oli asettanut Ranskalle kapuloita rattaisiin niin Indokiinassa kuin Algeriassakin. Vastakkainasettelu huipentui Suezilla, jonka takaisin valtaamisen amerikkalaiset estivät ranskalaisten ja brittien joukoilta. Sitä de Gaulle ei antanut heille koskaan anteeksi, vaan epäluulo pysyi kenraalin sielussa hamaan loppuun asti. Suezin selkkauksen jälkeen Britannia valitsi lähentymisen tien Yhdysvaltain kanssa, Ranska puolestaan valitsi autonomian ja ajatuksen vahvasta Euroopasta, jonka presidentti Emmanuel Macron toi jälleen framille heti virkaan astuttuaan vuonna 2017. Viimeistään silloin olisi kannattanut kuunnella.
Eikä de Gaulle ollut ainoa "näkijä", vaan jo niin varhain kuin vuonna 1835 kirjoitti useita vuosia Yhdysvalloissa oleskellut kuuluisa ranskalainen valtiotieteilijä Alexis de Tocqueville vieläkin profeetallisemmin: "Maapallolla on nyt kaksi suurta kansaa, jotka näyttävät etenevän kohti samaa päämäärää; venäläiset ja anglo-amerikkalaiset. Molemmat näyttävät saaneen saman salaisen, kohtalonomaisen suunnitelman pitää jonakin päivänä kokonaisen puolen maailman kohtaloa käsissään."
No niin, nyt on Trumpin hallinnon julkaisema strategiapaperi kuohuttanut eurooppalaisia kunnolla, eikä ihme. Siinä Eurooppaa arvostellaan ankarasti ihan isän kädestä, kun taas Venäjä ja Kiina jätetään ilman moitteita aivan rauhaan. Johtavina ajatuksina näyttävät olevan opportunismi ja valtava hyödyn tavoittelu. Silmiinpistävää on se, ettei demokratiaa eikä vapautta tuoda esille positiivisessa sävyssä, vaikka kyseessä on tähänastinen demokratian airut ja vapaata maailmaa johtanut valtio, "the leader of the free world!" Vaikuttaa selvästi siltä, että demokratia on Trumpille yhtä pelottava kirosana kuin mitä se on Putinille.
Euroopalla on kaksi vuotta aikaa ottaa täysi vastuu itsestään, kirjoittaa Helena Petäistö.AOP
Strategiapaperi onkin kuin Trump itse: Se kieltäytyy kaikista velvollisuuksista, halveksii kansainvälisiä lakeja ja instituutioita, pitää poliittisia vastustajia vihollisina, irvailee heillä ja heidän mielipiteillään, liioittelee asioita ellei sitten suorastaan valehtele, kuten jälleen kerran esimerkiksi väitteellä kahdeksan sodan lopettamisesta. Tyyliltään dokumentti jää taatusti historiaan.
Muiden dominointi ja ahneus tuntuvat olevan Trumpin hallinnon ulkopolitiikan kulmakivet; Yhdysvaltain edut täytyy maksimoida välittömästi ja vielä niin, että muut siitä kärsivät. Kansainvälisten sääntöjen ja instituutioiden vahvistamisesta ei hiiskuta salaakaan, vaan kansainvälisiä järjestöjä pidetään uhkana Yhdysvaltain suvereniteetille. Tämähän on nähty Trumpin toisen kauden alusta alkaen, mutta nyt sekin on siis kirjattu oikein strategiaksi.
Trumpille, modernien aikojen Roope-sedälle, keskeistä on kaiken mittaaminen rahassa. Hänestä nimenomaan raha erottaa voittajat häviäjistä, luusereista, joka on yksi Trumpin suppean sanavaraston suosikkisanoista. Merkantilismi puolestaan on Trumpin ulkopolitiikan kulmakivi, mutta kauppaa ei käydä molemminpuolisen hyödyn periaatteella, vaan aina täytyy olla voittaja, jotta vastapuolesta tulee luuseri. Samalla tavalla liittoutumisessakin tärkeintä on voitto. Enää strategiassa ei puhuta taakanjaosta Euroopan kanssa, vaan taakan siirtämisestä kokonaan Euroopalle, kun on kyse Euroopan turvallisuudesta. Kaiken kaikkiaan uudessa turvallisuusstrategiassa vain korostuu entisestään "America first" -iskulauseen sisältö.
Strategiapaperin epäjohdonmukaisuuksiin kuuluu muun muassa se, että samalla kun se peräänkuuluttaa sellaista "realismia", ettei Yhdysvaltain tehtävä ole levittää demokratiaa eikä muutoksia muualla, silti se näkee Euroopassa suuren muutoksen tarpeen. Myös rauhaan pakottaminen vaikuttaa olevan sille luonnollista.
Mitä tulee Eurooppa-osuuteen, se on hämmästyttävä sekoitus halveksuntaa, sääliä ja vihamielisyyttä Eurooppa kohtaan. Hämmästyttävää ennen kaikkea siksi, että kyseessä on todellakin Yhdysvaltain virallinen turvallisuusstrategia eikä mikään mitätön lehtiartikkeli.
Päinvastoin kuin voisi odottaa keskiössä ei ole eurooppalaisten solidaarisuuden puute, josta voisi moittia, vaan eurooppalaisen demokratian ja jopa sivilisaation olemassaolon ongelma. Tekstissä voi melkein kuulla hälytyskellojen soivan sen johdosta, että Eurooppa on hirveässä vaarassa, sillä kantaeurooppalainen valkoinen väestö on kohta vähemmistönä. Tosiasiassa tällaisen kehityskulun toteutuminen on Euroopassa paljon kauempana kuin Yhdysvalloissa, jossa valkoisen ei-espanjankielisen väestön osuus on enää 58 prosenttia ja todennäköisesti alle 50 prosenttia vuoden 2045 tienoilla. Euroopalla ei sellaista näkymää vielä silloin ole. Euroopan väestönkasvun hidastuminen on arvostelun kohteena, mutta se unohtuu, että Yhdysvaltain dynaamisempi väestönkasvu johtuu nimenomaan maahanmuuttajista.
Talouskasvussa Yhdysvallat kyllä päihittää Euroopan kirkkaasti, se on valitettavasti pakko myöntää. Mutta sekä se että eurooppalaisen sivilisaation hiipumisen vaara johtuvat strategiapaperin mukaan paitsi hallitsemattomasta maahanmuutosta myös mistäpä muusta kuin kansainvälisistä organisaatioista ja ennen kaikkea EU-komissiosta. Ne kuulemma rajoittavat poliittista vapautta ja suvereniteettia. Lisäksi tikunnokkaan on nostettu sensuuri ja sananvapauden puute Euroopassa, kun EU:ssa yritetään vihdoin saada edes jonkinlaista valvontaa nettialustoille, jotka saavat tällä hetkellä syytää ulos aivan mitä soopaa vain ilman mitään rangaistusta – päinvastoin kuin perinteinen media, joka joutuu raastupaan heti, jos julkaistut tiedot eivät pidä paikkansa.
Trumpin hallinnolle ainoa valopilkku Euroopassa tuntuu olevan populististen äärioikeistopuolueiden vahvistuminen Euroopassa. Juuri niiden kauttahan Putin on jo pitkään pyrkinyt murentamaan Eurooppaa sisältä päin. Nyt samalla asialla on myös Yhdysvaltain nykyhallinto. Tässäkin Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa. Varsinkin viimeisimpien kahden vuoden aikana on Kremlin trollitehdas syytänyt massoittain disinformaatiota Eurooppaan, ja vaikutukset alkavat näkyä äärioikeiston suosion kasvuna.
Trumpin "faktalaatikon" sisältöhän kuultiin toki pääpiirteissään jo helmikuussa, kun varapresidentti J.D. Vance piti shokkipuheensa Münchenin vuotuisessa turvallisuuskonferenssissa ja yllätti eurooppalaiset täydellisesti. Siellä se, että Yhdysvallat arvosteleekin ankarasti Eurooppaa eikä kovistele Venäjää, tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta vaikka asia on jo tuttua, sen vahvistuminen Yhdysvaltain virallisesta strategiapaperista on yhä shokki varsinkin viime päivien tapahtumien valossa Ukrainan suhteen.
Yhdysvaltain Euroopalle asettamasta kolmesta päämäärästä ensimmäinen on se, että Eurooppa ottaa vastuun omasta puolustuksestaan. Siitä voi Euroopassakin olla tyytyväinen, sillä kun liittolainen on yhtä luotettava kuin Trump, on riippuvuus saatava loppumaan mahdollisimman nopeasti. Mutta se tarkoittaa sitä, että tästä alkaa ankara juoksu aikaa vastaan! Ellei Eurooppa onnistu hoitamaan puolustustaan kuntoon ja varustautumaan tarpeeksi, kahden vuoden kuluttua vuonna 2027 Yhdysvallat sanoo itsensä irti Naton suunnitteluyhteistyöstä. Suomeksi sanottuna Yhdysvallat lähtee Natosta, eikä Euroopalla ole enää pääsyä Yhdysvaltain tiedustelutietoon. Kaiken aikaa Yhdysvallat on pitänyt huolen siitä, ettei Naton sisällä ole tuplavarustelua. Niinpä muun muassa tiedustelu on ollut Yhdysvaltain heiniä – ja nyt Eurooppa ja siis myös Ukraina jäävät pian ilman sitä.
Trumpin toinen päämäärä on vahvistaa Euroopan "terveiksi" katsomiaan kansoja. Niitä hän katsoo löytyvän Unkarista totta kai, mutta myös Slovakiasta, Tsekistä ja Italiasta. Putinin lisäksi Eurooppaa pyrkii nyt siis jakamaan ja murentamaan myös Trump, joka on siirtynyt liittolaistensa seurasta vihollisleiriin.
Valkoisen talon kolmas päämäärä on saada Eurooppa avaamaan sen valtavat markkinat amerikkalaistuotteille ja palveluille. Niinpä niin, Yhdysvallat on aina tarvinnut Euroopan valtavia 450 miljoonan asukkaan markkinoita.
Miljardööri Warren Buffett varoittikin kuluneella viikolla vakavasti siitä, mitä hän pitää Trumpin hallinnon suurena virheenä; luopua 75 vuotta kestäneestä ja molempia osapuolia hyödyttäneestä transatlanttisesta kumppanuudesta.
Buffettin mukaan viime viikon tapahtumat jäävät historiaan juuri sinä hetkenä, josta lähti liikkeelle hidas kehitys kohti dollarin hegemonian murenemista.
Mitä tulee Ukrainaan, Trumpin hallinto arvostelee Eurooppaa kovin sanoin pelkuruudesta Venäjää kohtaan ja epärealistisista odotuksista sodan lopputuloksen suhteen. Euroopalla on kuulemma kaikki, mitä se tarvitsee Venäjää vastan, mutta Trumpin mielestä Euroopalta puuttuu vain itsevarmuutta ja itseluottamusta, mikä on johtanut sen yliarvioimaan Venäjän vaaraa. Venäjän uhasta on Trumpin mielestä tehty niin suuri olemassaolon ongelma, että Trumpin on ollut ihan pakko tulla väliin pelastamaan tilanne diplomaattisin keinoin. Oh gosh! Kaikkea sitä kuulee! Sen sijaan missään kohdassa turvallisuusstrategiaa ei arvostella sanallakaan Venäjää eikä Kiinaa.
Juuri tällä hetkellä Trump, joka nauttii luuserien nitistämisestä, kiristää ruuvia sietämättömäksi saadakseen rauhan Ukrainaan ennen joulua. Onko kyseessä Ukrainan pakkoantautuminen, se ei kiinnosta häntä tippaakaan. Suuri kysymys on, kestääkö Ukrainan presidentti Volodimir Zelensky aina vain näin valtavaa painetta.
Mutta EU:n päättäjien pitäisi ehdottomasti alkavan viikon huippukokouksessaan saada viimein päätetyksi siitä, että Venäjän Brysseliin jäädytetyt varat, 193 miljardia euroa, saadaan viimein Ukrainan käyttöön.
Tänä vuonna joulu tuskin tuntuu joululta missään päin Eurooppaa, sillä hirvittää ajatella Ukrainan uhrauksia ja oloa kahden julman tyrannin puristuksessa.
Juttua korjattu 15.12 klo 07.15. Korjattu nimi Warren Bennett --> Warren Buffett.
