Kirsi Mäkelä oli menettää henkensä suojatieonnettomuudessa kolme vuotta sitten. Terveyden menetys on kuin pieni kuolema, etenkin ihmiselle, jolle liikunta ja urheilu on ollut koko elämä.
Kirsi Mäkelälle fitness ja bodaus on elämäntapa, jota hän rakastaa. Vuosien työ tuhoutui kuitenkin hetkessä hänen jäätyään auton alle joulukuussa 2008.
– Olin juuri tehnyt elämäni parhaan olkapäätreenin, ja olin menossa kotiin fillarilla. Talutin pyörää suojatiellä tien yli, ja olin ehtinyt puoliväliin katua. Näin, että iso auto oli tulossa kohti, mutta arvioin ehtiväni alta pois, Kirsi muistelee.
– Arvioni oli väärä.
Kirsi lensi törmäyksen voimasta 6–7 metrin matkan ja syöksyi asfalttiin olkapää edellä.
– Se oli onni onnettomuudessa, sillä minulla ei ollut kypärää. Lääkärikin totesi, että jos olisin iskeytynyt pää edellä, olisin nyt kuollut tai vihanneksena sairaalassa, Kirsi huokaa.
– Olkapäässä sen sijaan meni rikki kaikki mikä vain mennä voi.
Hermovaurio olkapäässä
Kirsin olkapäässä diagnosoitiin axillaarishermovaurio, ja hänet leikattiin yksityissairaalassa helmikuussa.
– Heräämössä lääkäri tuli kertomaan, että vauriot olivat odotettua isommat. Minulla oli rustovaurio, ja sen seurauksena luuta oli paljaana, mikä aiheutti kipua, Kirsi kertoo.
Lääkärin mukaan hermovauriolle ei ollut mitään tehtävissä: se joko parantuisi, tai sitten ei.
– Liikkuvalle ihmiselle se oli kuin pieni kuolema. Se oli elämäni raskain kevät.
Määrätietoinen Kirsi aloitti kovan kuntoutusurakan. Jokaisessa lääkärintarkastuksessa havaittiin aina vähän edistystä.
– Tein paljon töitä itseni kanssa, jotta sain olkapäähän eloa. Tein tunnontarkasti kaikki liikkeet, joita käskettiin, ja hermo alkoi vähitellen pelittää.
