Nälkä ja yltäkylläisyys

Arvio: Janne Hopsu

Ruoka on monimutkainen juttu, muutenkin kuin tv:n lukuisten ruokaohjelmien reseptien toteuttamisen kannalta. Sitä pitäisi olla kaikille riittävästi määrällisesti, laadullisesti ja ravintoarvoltaan. Sen tuotannon, varastoinnin ja kuljetuksen pitäisi tapahtua mahdollisimman rikkomattomasti, ja kuluttajalla pitäisi vielä olla riittävästi rahaa ruoan ostamiseen. Ruoantuottajien pitäisi saada työstään ja investoinneistaan kohtuullinen korvaus, eikä ympäristö saisi kärsiä ja kulua liikaa. Myös puhdasta vettä on oltava riittävästi ja saatavilla.

Emme ole Maapallolla lähimainkaan tätä tilannetta. Muutaman vuoden takainen ruoan hinnan noususta seurannut ruokakriisi muistutti jälleen kerran, että kaikilla ei ole mahdollisuus saada riittävästi laadukasta apetta pöytään. Se näkyi mellakoina eri puolilla maailmaa.

Nälkä ja yltäkylläisyys –kirjan kirjoittajat sanovat saaneensa kimmokkeen oppikirjaansa edellisestä ruokakriisistä. Oppi- ja tietokirjastahan on tässä kyse. Kansien välissä on suuri määrä perustietoa siitä mitä on ruoka- ja ravitsemusturva, miten sitä mitataan, mitkä ongelmat estävät kaikkien riittävän hyvän ruokkimisen ja mitä pitäisi tehdä.

Kirjoittajien esittämät tekijät ruokakriisistä kertovat, kuinka monisyisestä asiasta on kyse. Hintoja nostavat mm. väestönkasvu, elpynyt maailmantalous ja elintason myötä muuttuvat ruokailutottumukset, rajut sääilmiöt, peltojen siirtäminen biopolttoaineiden tuotantoon, maatalous sijoituskohteena sekä energian ja lannoitteiden hinnan nousu. Eikä siinä kaikki.

Ruoka on yhteiskuntapolitiikkaa, byrokratiaa ja taloutta, maatalousteknologiaa ja sään vaikutusten ennakointia, hyväksikäyttöä ja minimointia.

Väestö kasvaa. Samaan aikaan ”massana mitattuna noin kolmasosa kaikesta maailmassa tuotetusta ruuasta joutuu hukkaan ruokaketjun eri vaiheissa…” Kirjoittajien mukaan energiasisältönsä puolesta tuo hukkaan menevä ruoka ruokkisi puoli miljardia ihmistä.

Hävikki ei suinkaan ole ainoa haaste. Tuotantoa on vain lisättävä, jos halutaan ruokkia yhä useampi ihminen. Tuottavuuden on noustava nimenomaan nykyisillä viljelyaloilla. Leijonanosa viljelijöistä on maaseutujen pientilallisia. Uuden tietotaidon ja teknologian saaminen heille – ja ruoantuotannon riittävyyden kannalta meille tuotantoketjun loppupäässä - on ensiarvoisen tärkeää.

Satopotentiaali on ”sato, kun viljely-ympäristö on kasville ominainen eikä kasvua rajoita ravinteiden tai veden puute ja kun tauti-, tuholais- ja rikkakasvipainetta hallitaan tehokkaasti”. Kirjan mukaan maailmassa tuotettaisiin ruokaa 58 prosenttia nykyistä enemmän, jos 16 tärkeimmän ravintokasvin satopotentiaali toteutuisi 95-prosenttisesti. Malthusilaisten kauhukuvien maalailun sijaan voidaan tehdä vielä jotain hyödyllisempää.

Kirjoittajat pohtivat myös niin nykyistä reilumpia ja kestävämpiä ruokamarkkinoita, karjatalouden ja kalatalouden vaikutuksia, jalostusta ja geeniteknologiaa, urbanisaation vaikutuksia ja kaupunkiviljelyä.

Maailma on yhä valtiokeskeinen. Valtiot ovat keskeisiä toimijoita ruokaturvan luomiseksi. Ne eivät yksin riitä. YK-järjestöt, muut alan kansalaisjärjestöt ja yksityiset yrityksetkin tarvitaan mukaan. Toimijoista ei suinkaan ole pulaa. Kirjassa oleva ruokaturvatoimijoiden lista on pitkä.

Oppikirjamaisuudesta kertovat tilastot ja käppyrät ovat ymmärrettäviä. Kirjan lopussa vielä selitetään alan eri termejä.

Teksti on asiaa, välillä puuduttavaa. Sivuille on ripoteltu tietolaatikoita konkretisoimaan tietovyöryä. Tietolaatikot keskellä tekstiä ovat ainakin tämän arvostelun kirjoittajalle kaksipiippuinen juttu. Ne ’keventävät’, mutta toisaalta rikkovat lukurytmiä.

Jos ei ole vielä havahtunut ruokajärjestelmän herkkyyteen, paikoittaisesta raskaudesta huolimatta tämä kirja taatusti herättää.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa