Janne Lahti & Johanna Skurnik: Kolonianismin muokkaama maailma. Euroopan ekspansion globaalihistoriaa (Otava 2025). 415 s.
Kolonialismi puhuttaa Suomessakin, ja myös koskettaa meitä. Kyse ei ole vain takavuosikymmenien siirtomaatavarakaupoista.
Kansallismuseosta on palautettu Mesa Verden puebloille tärkeitä esineitä Coloradoon Yhdysvaltoihin. Suomalaisia oli Kongojoella avittamassa Belgian kuninkaan Leopold II:n upporikastumista Kongon luonnonvaroilla.
Suomalaiset lähetystyöntekijät Martti Rautanen etunenässä, levittivät kristinuskoa ja länsimaista sivistystä nykyisessä Namibiassa.
Petsamo oli "tyhjä maa"
Saamelaiset jäivät etelämpää tulleiden jyrän alle, ja maailmansotien välillä Petsamoa pidettiin tyhjänä maana, jonka suomalaiset voisivat asuttaa. Kansallistaitelija Akseli Gallen-Kallela metsästi safareillaan Afrikassa, ja toi sieltä Suomeen trofeeitaan - maalaamiensa taulujen lisäksi.
Yleisen historian dosentti Janne Lahti ja tiedon ja tieteen historian dosentti Johanna Skurnik ovat kirjoittaneet kirjan poliittisesti tulenarasta, ja globaalin politiikan kannalta erittäin tärkeästä aiheesta ajankohtaisimmista ajankohtaisimman kirjan.
Kolonialismi puhuttaa Suomessakin, ja myös koskettaa meitä.
Kolonialismin muokkaama maailma on peili edessämme, mutta sen heijastama kuva ei ole yksioikoisen syyttävä. Tekijöiden mukaan kirja pyrkii sen sijaan ymmärtämään menneisyyttä, ja kertomaan sen vaikutuksesta ja näkymisestä nykyajastamme.
Kirja onnistuu tässä. Sen kerronta ja analyysi on hillittyä, monia ääniä, näkökulmia ja tarkasteluteemoja esiin tuova puheenvuoro, vaikka kolonialismin fyysinen, mentaalinen ja kulttuurinen väkivalta on vahvasti läsnä.
Kyse oli valloittamisesta, anastamisesta, alistamisesta, tuhoamisesta, ideologiasta, vaikka jotkut paikalliset saattoivat joskus siirtomaavallasta myös hyötyä.
Kirjoittajat keskittyvät erityisesti 1800- ja 1900-lukujen kolonialismiin Britannian imperiumissa, Yhdysvaltain laajenemisessa preerioiden yli, Saksan murhaaviin otteisiin Lounais-Afrikassa, ja suomalaisiin.
Perinteisen kronikoimisen sijaan kirja tarjoaa kahden käden sormin näkökulmaa, lähtien koloniaalisista mielestä ja maailmankuvista orjuuteen ja työvoimaan, arkeen ja valkoisuuteen, uskontoon, ympäristöön, luonnonvaroihin, ja populaarikulttuuriin. Kohdentaminen maantieteellisesti rajattuihin paikkoihin on täten hyvä valinta. Lukuja täydentää mustavalkoinen kuvitus.
Kaikkia kymmentä teemaa ei tilan vuoksi voi tässä käsitellä. Nostan muutaman asian esiin.
Kartat muovaavat maailmankuvaa
Kartat ovat erittäin voimakkaita todellisuuskäsityksen muokkaajia ja tiedon välittäjiä. (Ajatellaan vain yhä paljon käytössä olevaa, mittasuhteita osin pahoin vääristävää Mercatorin projektiota, joka esimerkiksi suurentaa Eurooppaa merkittävästi.)
Kartoille piirrettiin ja todennettiin siirtomaavaltojen rajoja ja poliittista ja taloudellista valtaa, ”löydettiin” eli täytettiin ihmisistä muka tyhjää maata, nimettiin paikkoja.
Karttoja pimitettiin kilpailijoilta, ja ne toivat eurooppalaista visuaalista maailmankuvaa kolonisoitujen alueiden valikoiduille ihmisille, eurooppalaisten itsensä lisäksi.
Tätä nykyä laaditaan ”vastakartoituksia”, jotka tuovat esiin muun muassa alkuperäiskansojen ”paikannimiä sekä näiden käsityksiä elintilastaan ja suhteestaan maahan”.
Valloitetun maan omistus
Kolonialismiin liittyi myös kysymys maasta ja sen omistamisesta, ja näiden maiden asuttamisesta eurooppalaisilla paikallisten kustannuksella. Tästä kirja nostaa esimerkkinä Yhdysvaltain laajentumisen kohti Tyyntämerta, ja saksalaisten toiminnan lounaisessa Afrikassa.
Tiiviisti se meni näin, nelivaiheisesti, kirjoittajien mukaan.
Ensin siirtomaavaltio ulotti yksipuolisesti oikeudellisen määräysvaltansa alkuperäisväestöön. Sen jälkeen eurooppalaisvaltio julisti kaikki maat omistukseensa, ja paikallisten kansojen omistusoikeudesta tehtiin yhteisöllinen ja ei-siirrettävä. Kolmannessa vaiheessa erotettiin ja jaettiin vapaat maat, ja maiden vieminen viimeisteltiin yksityistämällä alkuperäisen väestön maat.
Kansallispuistojakin perustettiin. Hieno ajatus, mutta samalla se tarkoitti, että alkuperäiskansat olivat taatusti menettäneet nuokin maat.
Elintilaa saksalaisille
Lounais-Afrikassa saksalaiset yhdysvaltalaisten lännen valloitushengessä halusivat itselleen lebensraumia. Termin loi maantieteilijä Friedrich Ratzel vuonna 1901.
1800-luku oli uuden maailman muotoutumisen aikaa: teollistuminen, liikkumisen mullistus, väestönkasvu Euroopassa ja ’ylimääräisen’ väen siirtyminen ja siirtäminen eri puolille maailmaa, maanviljelyskulttuurin idealisointi, ja modernin markkinoinnin synty.
Eurooppalaiset pitivät itseään parempina
Tämä globalisaatio yhdistyi eurooppalaisen paremmuuden ideologiaan.
Se näkyi ja materialisoitui paitsi valkoihoisuudessa sinänsä, myös sille asetetuissa kriteereissä, ja eurooppalaisuuden viemisenä siirtomaihin, ja siellä eurooppalaisten elämänä arkeen esineineen ja perhe- ja kunniakäsityksineen, naisen asemaan, käytöstapoineen, julkisine tiloineen, vapaa-ajanviettoineen, sivistämiskäsityksineen, muun muassa.
Globaalia kauppaa, ruokatuotantoa ja luontoakin mullistanut ilmiö on niin kutsuttu kolumbiaaninen vaihto. Luonto otettiin haltuun fyysisesti, kaupallisesti ja tiedollisesti.
Sen seuraus näkyy kauppojemme hyllyillä, pelloillamme, pihamaillamme, luonnon siirtämisenä ja siirtymisenä, ja vaikutuksena ekosysteemeihin.
Tieto on valtaa
Kirjoittajat käsittelevät myös siirtomaavaltaan ja sen toteuttamiseen ja esittämiseen liittyvää olennaisesti tietoa. Se ei ollut vain tietoa siitä, miten ja minne mennä, ja mitä perillä on.
Koloniaalinen tieto on ”tietoa, joka hyödytti siirtomaahankkeita, oikeutti kolonialismia ja tuki valloittajien näkemystä maailmasta, vaikka tämä usein muodostettiinkin vuorovaikutuksessa paikallisen väestön kanssa.”
Tämä tieto tietysti jyräsi paikallisen tiedon, ja oli hierarkiassa ylimpänä. Se läpäisi hallinnon, kaupan, arjen, kulttuurin, ja myös tieteen. Erilaisten sanomalehtien ja muiden julkaisujen myötä tämä tieto levisi myös Eurooppaan ja muokkasi maailmankäsitystä.
Euroopassa toki arvosteltiin ja vastustettiin kolonialismia, erityisesti sen väkivaltaisuutta, mitä Lahti ja Skurnik käsittelevät eri yhteyksissä.
Siirtomaavalta on myös nykyisyyttä
Myös tämän päivän kysymykset, kuten patsaiden rooli ja esineiden palauttamiset länsimaisista museoista, ovat esillä. Siirtomaavalta ei ole vain menneisyyttä.
Lukijana olisin toivonut jonkin verran pohdiskelua Venäjän (ja Neuvostoliiton ylläpitämän) maaimperiumin rakentumisesta ja Israelin toteuttamasta asutuskolonialismista palestiinalaisalueilla ja Golanilla.
Mutta selvää on, että aiheen laajuuden takia kaikkea ei voi kansien väliin saada, jos haluaa lukemisesta inhimillisen – ja tässä tapauksessa antoisan ja ymmärrystä syventävän - urakan.
