Arvo Tuominen: Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata (Otava 2025)
Pitkän linjan Venäjään keskittynyt toimittaja-dokumentaristi Arvo Tuominen on kiertänyt Venäjän Euroopan-puoleisia rajanaapureita ja tehnyt havaintoja "pelon vyöhykkeeltä", kuten hän itse Venäjän Nato-naapureita kutsuu.
Mukaan kirjaan mahtuu Norjan, Suomen, Baltian maiden ja Puolan lisäksi katsaukset Valko-Venäjään, Ukrainaan ja Moldovaan. Ja tietenkin myös Venäjä on saanut oman lukunsa.
Maiden suhtautuminen Venäjään vaihtelee suuresti. Esimerkiksi Norjassa muistellaan hyvällä kuinka venäläiset vapauttivat maan pohjoisosat natseista, kun taas Suomessa Venäjä on lähes ikiaikainen vihollinen.
Baltian maat ja Moldova joutuivat Neuvostoliiton osaksi ja Valko-Venäjä on etsinyt omaa identiteettiään. Oma lukunsa on Puola, jonka suhde Venäjään ja sen edeltäjiin on ollut vähintäänkin problemaattinen.
Venäläinen maailma on laaja
Arvo Tuominen on parhaimmillaan, kun hän kertoo pitkistä historian kaarista, kuten Venäjän ainaisesta vihollisen pelosta ja maan yrityksestä laajentaa aluettaan joko suoraan tai erilaisten vaikutusalueiden kautta.
Vladimir Putinin politiikan keskiössä on "venäläinen maailma", jonka vaikutusalue näyttää ulottuvan venäläisten mielestä hyvinkin kauas.
Lisäksi aate korostaa konservatiivisia arvoja ja pitää Venäjää "jumalan kansana".
Tuominen sanoo, että venäläisen maailman idea lienee kopioitu Adolf Hitleriltä, joka halusi koota kaikki saksankieliset yhteen. Siinä eivät muut kansat saa sanan sijaa.
Hyökkäykset muistetaan Venäjällä
Venäjän geopolitiikan taustalla on ollut selkeiden maantieteellisten rajojen puute mutta myös Napoleonin ja Hitlerin hyökkäykset syvälle Venäjälle.
Tuomisen mukaan Naton laajeneminen Venäjän rajoille nähdään nyt samantapaisena suurena uhkana, ikään kuin lännen ylivoimapyrkimysten jatkeena.
Venäjä tuntee tulleensa petetyksi, kun Nato on laajentunut ja Ukrainakin haluaa Natoon.
Venäjä pyrkii laajentumaan
Entinen presidentti Dmitri Medvedev puhui viime vuonna Venäjän strategisista rajoista, jotka ovat kaukana maan maantieteellisten rajojen ulkopuolella.
Tuominen itse muistuttaa, että vaikka etupiireistä ei haluta nykyaikana puhua, niitä kuitenkin todellisuudessa on edelleen.
Nyt kun Venäjä pyrkii jälleen laajenemaan tai hankkimaan etupiiriä, naapureilla on kestämistä.
Hyökkäys Ukrainaan sopii Tuomisen mukaan tähän laajentumismalliin, joka "pakottaa Moskovan hyökkäämään naapureidensa kimppuun sosiaalisista ja taloudellisista seuraamuksista piittaamatta".
Toisaalta voisi opponoida, että ei Venäjä ole mihinkään pakotettu. Myös Venäjä voi muuttua, kuten Saksa tai Japani tekivät sodan jälkeen. Vaikeaa muuttuminen varmasti on.
Vaikeudesta todistaa etenkin se, että Venäjää yritettiin vuosikausia integroida taloudellisella yhteistyöllä länteen mutta eihän siitä näyttänyt mitään tulevan.
Naapurit pyrkivät länteen
Naapurimaiden asema on vaihdellut historian saatossa suuresti suhteessa Venäjään.
Pysyvää on ollut, että Venäjän tai sen edeltäjien naapurimaat ovat aina pyrkineet omilleen ja kohti länttä, jos se vain on ollut mahdollista. Tuomisen mukaan tämä kuvastaa Venäjän perusongelmaa: sen liittolaiseksi joudutaan, mutta lännen liittolaiseksi pyritään.
Suomi on tästä hyvä esimerkki. Tuominen käy läpi Suomen historiaa Ruotsin ajasta lähtien.
Nykyhetkeen tultaessa hän päätyy epäilemään Nato-Suomen uskoa viidennen artiklan kaikkivoipaisuudesta. Suomen ei edelleenkään kannata uskoa liikaa vieraan apuun, kirjassa valistetaan.
Koko Nato-prosessi oli Tuomisen mukaan Suomessa eräänlainen tsunami, "kun maan poliittinen johto vei sen median tuella pikavauhtia läpi". Näinkö Natoon liittyminen siis tapahtui?
Tuominen myös ripittää Suomen hallituksia siitä, että täällä on asetuttu muita Nato- ja EU-maita tiukemmin taloudelliseen ja sotilaalliseen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa – Leninin patsaatkin on piilotettu ja diplomatiasta luovuttu.
Kirjassa surraan nykyistä asemaamme, kun olemme muuttuneet sillanrakentajasta muurin muurariksi.
Vaikka Tuominen myöntää Venäjän olevan hyökkääjä, hän ei halua nähdä tätä juurisyynä Suomen ja Venäjän huonoille suhteille. Hänen mielestään täällä pitäisi panostaa edelleen suhteisiin Venäjän kanssa.
Venäjä katsoo menneisyyteen
Tuominen sanoo, että siinä missä Yhdysvallat on pystynyt rikkauksillaan ja kulttuurisella vaikutusvallallaan saamaan itselleen dominoivan roolin maapallolla, Venäjä katsoo toistuvasti taaksepäin.
Venäjä on hävinnyt taloudellisen kilpailun eikä venäjän kieli tai nykykulttuuri ole kiinnostavaa maan rajojen ulkopuolella. Tästä huolimatta venäläisillä on lähes pakonomainen käsitys oman kulttuurinsa ylivoimaisuudesta.
Tuominen muistuttaakin, että Venäjällä on uskomus sen tehtävästä johtaa maailman kansat parempaan tulevaisuuteen.
Venäjän koko, resurssit ja ydinaseet pitävät maan jatkossakin merkittävänä, vaikka ei niin merkittävänä kuin Venäjä itse haluaisi.
Kirja haastaa vakiintuneita näkemyksiä
Tuomisen kirja haastaa lukijaa ihan mukavasti. Tuominen on useasta asiasta eri mieltä kuin monet nykypäivän sota-asiantuntijat, minkä takia näkemykset ovat joko virkistäviä tai kummallisia.
Vierastan ajatusta, että Suomen pitäisi pyrkiä jonkinlaisiin suhteisiin hyökkäyssotaa käyvän Venäjän kanssa. Se ajatus on täysin kuolleena syntynyt niin kauan kuin Venäjä käy täysin järjetöntä hyökkäyssotaansa.
Myös liittyminen Natoon oli Suomelta ja Ruotsilta täysin järkevä päätös varsinkin sen jälkeen, kun Putin ennen sotaa nimenomaisesti vaati Nato-laajenemisen pysäyttämistä ja jopa joukkojen vetäytymistä Itä-Euroopasta.
Jos emme olisi menneet Natoon, olisimme nyt Venäjän puudeleita eli puskurivaltioita. Sitä tuskin kukaan tai ainakaan moni haluaisi.