Antero Heikkinen: Uuden aikakauden kynnyksellä. Elämä varhaismodernissa Euroopassa. Gaudeamus. 2018. 432 s.
Elämme murrosta, ehkä myös repeytymistä irti modernista aikakaudesta. Teknologian huima kehitys, tiedon kasautuminen ja käyttö, ilmastonmuutos ja uhkaava ekologinen kriisi, ihmiskäsityksen muuttuminen fyysisesti biologisesta olennosta eräänlaiseksi kyborgiksi osana teknoyhteiskuntaa.
Tiedämme, että jotain tapahtuu, mutta emme tiedä tyhjentävästi, mitä. Historian etuvalot pyyhkivät maisemaa, mutta eivät valaise esteiden ja mutkien taakse. Muista siis turvavyö eli kriittinen ajattelu.
Riitaisa kirkko menetti otettaan
1400-luvun lopulla ihminen ei tiennyt, että Galileo Galilei ja Isaac Newton romuttavat lopullisesti käsitystä vallitsevasta maailmankaikkeudesta, kirkon ote maallisesta vallasta höltyy ja sanan säilän lisäksi uskonsodat repivät julmasti koko Eurooppaa. Hän ei ollut kuullut kauppakomppanioista, kaukoputkesta, keskuspankista, ei kulttuurisesta porvariluokasta.
1700-luvun eurooppalainen oli näistä kuullut, ja osasi ehkä myös niistä itse lukea, ja tarkastella melko realistista maailmankarttaa.
Aikakausille on työlästä asettaa selkeää aikarajaa.
Suomen historian professori emeritus Antero Heikkinen rajaa kirjassaan varhaismodernin aikakauden 1400-luvun jälkipuoliskolta kolme vuosisataa eteenpäin, 1789 Ranskan vallankumoukseen.

