Kirja-arvio: Silkkinen ja öljyinen maailman selkäranka

Peter Frankopan: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. (Suom. Jaana Iso-Markku). Atena. 2021. 844 s.

Jos haluaa perehtyä nimenomaan Kiinan nousuun uudelleen maailmanhistoriaan merkittävästi vaikuttajaksi valtioksi, tähän kirjaan ei kannata tarttua ensimmäisenä.

Käsitteenä ”silkkitie” on saksalaista perua 1800-luvulla. Geologi Ferdinand von Richthofen kirjoitti keskistä Aasiaa ristiin rastiin kulkeneille ja kulkeville väylille, ”maailman keskushermostolle”, joka on teoksen punainen lanka, merireittejä unohtamatta.

Kiina katoaa välillä pitkiksi ajoiksi, johtuen maan heikkoudesta 1800-ja 1900-luvuilla, joiden poliittinen historia vie kirjasta aimo osan. Mutta kyllä se Kiina siellä silti on.

Maailmanhistoriaksikaan Oxfordin yliopistossa muun muassa Bysanttia tutkivan Peter Frankopanin vaikuttavasta teoksesta ei ole. Sen verran paljon maantieteellistä kattavuutta kirjasta jää pois tai vähälle. Latinalainen Amerikka ja Afrikka näyttäytyvät lähinnä luonnovarojen lähteenä, silloinkin tiettyinä aikoina.

Keskisen Aasian merkityksestä erityisesti kaupan ja talouden, politiikan, väkivallan, valtiorakenteiden, uskontojen ja tautien maailmanhistoriassa opus on kuitenkin hieno esitys.

Euroopan ja pohjoisatlanttisen alueen maailmannapuus on historiallisessa kaaressa lyhyt aika, joskin nykymenolle keskeinen selittäjä. Ensin kaikkialle eurooppalaiset imperiumit kauppamiehineen ja sotilaineen, sen jälkeen Yhdysvallat enemmän tai vähemmän samoissa puuhissa.

Frankopan ei toimi vain historian kirjurina. Hän luo Eurooppa-keskeisyydestä irtautuvan vahvan näkemyksen, mutta ei tietenkään vähättele Euroopan vaikutusta silloin, kun sillä on ollut vaikutusta, kuten imperiumien rakentamisen ja kolonialismin aikoina.

Tai esimerkiksi - jos antiikin Kreikasta voidaan puhua eurooppalaisena piirteenä ja kulttuurina - kreikan kielen leviäminen kauas itään jätti vahvoja jälkiä. Rooman valtakunnan vaikutuksia painettiin puolestaan  vaikkapa paikallisiin teksteihin Intiassa.   

Kirjassa maailman ”selkäranka” on keskinen Aasia, minkä Frankopan hyvin perustelee.

Vain kirjansa lopussa hän innostuu hieman liikaa alueen öljyssä uivien valtojen tämän hetkisestä vauraudesta (yksinvaltaisen johtajien perheineen) ja ökymäisestä rakentamisesta. Kuin itseään toppuutellakseen hän teoksensa loppusivulla muun muassa varoittaa ilmastonmuutoksesta ja öljyn hintavaihteluiden mahdollisista seurauksista.   

Lapsena tulevan historioitsijan (s. 1971) huoneen seinällä ollut maailmankartta avasi pikku hiljaa näkymiä Euraasian maamassan länsipäässä olevan Eurooppa-niemimaan ulkopuolelle.

Tuolloin paljon keskisestä Aasiasta oli osa Neuvostoliittoa, mutta kommunistisen jättiläinen aika historiassa oli lyhyt. Sitä ennen silkkitiet olivat vuosisatoja halkoneet aavikoita, vuoristoja, vehreämpiä maita, ja lukuisten eri kansojen nousevia, kukoistavia ja horjuvia valtakuntia.

Muuttuvien ja epämääräisten rajojen ylittämisen suurimmat vaikeudet olivat geologiset ja ilmastolliset, eivät ideologista puhtautta pönkittävät raja-asemat.

Kulttuuriset, kaupalliset, aatteelliset ja muut ihmisyhteisöjä muokkaavat ja muuttavat vaikutteet ovat tunnetusti kulkeneet maailmaa ristiin rastiin.

Kirjan kukin 25 luvun otsikossa on sana tie, pois lukien yksi, Uskontojen kulkureitit.

Mutta reitti tai tie, teitä pitkin kuljetaan ja kuljetetaan. Tie kristilliseen itään, Turkisten tie, Orjien tie, Kuoleman ja tuhon tie, Kullaan tie, Tie imperiumiin, ja muita teitä. Tietyt valtakunnat, raaka-aineet, taudit ja aatteet jaksottavat kerronnan etenemistä.    

Euroopassa on yhä osin vaikeuksia myöntää, että olemme olleet paljon vastaanottavassa asemassa. Antiikin Kreikka ja Rooma, Bysantti, Italian niemimaan kauppiaat, kaikki ne vaikuttivat itään ja etelään päin, mutta olimme myös pitkään suhteellisen vähälukuinen takamaa, eikä vain täällä kylmässä turkisten, haluttujen vaaleaihoisten orjien ja viikinkien Pohjolassa.

Ennen rahatalouden ja kahdenkertaisen kirjanpidon nousua kauppiaiden tuotteita oli arvotettava kuin keinoin. Pari tuhatta vuotta sitten pitkin Euraasiaa Kiinassa tuotetusta silkistä tuli joksikin aikaa paitsi varakkaiden hamuama asustemateriaali, myös kansainvälinen valuutta, Frankopan kuvaa.   

Mongolien mellastus Eurooppaa myöten on tuttua. Tarvittaessa mongolit olivat brutaalin väkivaltaisia massamurhaajia. Eurooppa ei ollut heille onneksi erityisesti houkutteleva kohde. Lähempääkin löytyi ryöstettävää ja haltuun otettavaa.

Mielikuva mongoleista jatkuvasti liikkeellä olleina paimentolaisheimoina on

Mongoleille valloitettujen kansoilta maksuina vaatimat kankaat olivat tärkeitä. Hallitsevat eliitit halusivat erottautua muista näyttävästi pukeutuen.   

Mutta ei kyse tietenkään ollut vain silkistä. Kaikkea mahdollista on kaupattu, jos se vain on huomattu olevan kysyttyä ja voittoa tuottavaa, hankinnan inhimillisestä hinnasta huolimatta. Kaupankäynti on ollut teiden verkostojen selkärankaa ruokkiva ydinneste.

Yksi luvuista in Hopean tie. Eteläisen Amerikan hopeaa ei virrannut Potosísta vain Eurooppaan ja täältä Aasiaan. Sitä laivattiin Tyynenmeren yli Filippiineille (Manila toimi jopa maailman suurkaupunkina) ja tietysti Kiinaan.

Hopea löysi vääjäämättä tiensä Kiinaan, koska Kiinassa tuotettiin sitä mitä maailmalla haluttiin. Toisekseen,  hopean arvo Kiinassa oli korkea, mikä loi mahdollisuuden kauppaan jalometalleilla ja valuutoilla.  

Karttoja on, mutta kirjan sisäkenteen painetut yleiskartat olisivat auttaneet.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja