Peter Frankopan: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. (Suom. Jaana Iso-Markku). Atena. 2021. 844 s.
Jos haluaa perehtyä nimenomaan Kiinan nousuun uudelleen maailmanhistoriaan merkittävästi vaikuttajaksi valtioksi, tähän kirjaan ei kannata tarttua ensimmäisenä.
Käsitteenä ”silkkitie” on saksalaista perua 1800-luvulla. Geologi Ferdinand von Richthofen kirjoitti keskistä Aasiaa ristiin rastiin kulkeneille ja kulkeville väylille, ”maailman keskushermostolle”, joka on teoksen punainen lanka, merireittejä unohtamatta.
Kiina katoaa välillä pitkiksi ajoiksi, johtuen maan heikkoudesta 1800-ja 1900-luvuilla, joiden poliittinen historia vie kirjasta aimo osan. Mutta kyllä se Kiina siellä silti on.
Maailmanhistoriaksikaan Oxfordin yliopistossa muun muassa Bysanttia tutkivan Peter Frankopanin vaikuttavasta teoksesta ei ole. Sen verran paljon maantieteellistä kattavuutta kirjasta jää pois tai vähälle. Latinalainen Amerikka ja Afrikka näyttäytyvät lähinnä luonnovarojen lähteenä, silloinkin tiettyinä aikoina.
Keskisen Aasian merkityksestä erityisesti kaupan ja talouden, politiikan, väkivallan, valtiorakenteiden, uskontojen ja tautien maailmanhistoriassa opus on kuitenkin hieno esitys.
Euroopan ja pohjoisatlanttisen alueen maailmannapuus on historiallisessa kaaressa lyhyt aika, joskin nykymenolle keskeinen selittäjä. Ensin kaikkialle eurooppalaiset imperiumit kauppamiehineen ja sotilaineen, sen jälkeen Yhdysvallat enemmän tai vähemmän samoissa puuhissa.
Frankopan ei toimi vain historian kirjurina. Hän luo Eurooppa-keskeisyydestä irtautuvan vahvan näkemyksen, mutta ei tietenkään vähättele Euroopan vaikutusta silloin, kun sillä on ollut vaikutusta, kuten imperiumien rakentamisen ja kolonialismin aikoina.

