Juha Kanerva ja Teijo Piilonen: Suomi-Ruotsi maaottelu. 100 vuoden tähtihetket (Readme.fi 2025). 360 s.
Sata vuotta kisailtu yleisurheilumaaottelu Suomen ja Ruotsin välillä, Finnkampen, on merkinnyt enemmän suomalaisille kuin ruotsalaisille.
Toki länsinaapurin urheilijat mieluusti osallistuvat kisaan ja hehkuttavat sen tunnelmaa ja ainutlaatuisuutta, mutta suomalaisille se on ollut myös kansakunnan identiteetin vahvistamista sinivalkoisissa urheiluvaatteissa, tulostauluilla ja katsomoissa molemmin puolin.
Näin erityisesti maaottelujen ensi vuosikymmenillä, käy ilmi napakasti ja monin verevin anekdootein urheilutoimittajien ja tietokirjailijoiden Juha Kanervan ja Teijo Piilosen tuhdissa juhlavuoden historiateoksessa. (Painonsa puolesta kovakantinen kiitävälle paperille painettu opus kävisi kiekkoringistä heitettäväksi.)
Juha Kanerva ja Teijo Piilonen: Suomi-Ruotsi maaottelu. 100 vuoden tähtihetket (Readme.fi 2025). 360 s.
Kiistelyä 30-luvulla
Alkuaikoina oli myös nationalistista Ruotsi-kaunaa kieltä myöten.
1931 SVUL:n (tuolloin vielä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto) urheilujaoston johtaja Urho Kekkonen kirjoitutti maaottelun bankettipuheen, jossa haukkui ruotsalaisen median vihamieliseksi. Aitosuomalaisen Kekkosen uhkaus kisojen lakkauttamisesta kävi toteen.
Seuraavan kerran kisailtiinkin 1939, ja seuraavana vuonna Helsingissä mukana oli myös natsi-Saksa, jonka hakaristiliput liehuivat kaupungin keskustassa. Kisat avattiin saksankielisin sanoin. Tuolloin mukana oli ensimmäistä kertaa Työväen urheiluliiton jäseniä.
Toki vielä 1970-luvulla kisakatsomosta kuului huutoja, joissa vaadittiin Karjalaa takaisin, Kekkosen ollessa kuulolla Olympiastadionilla aitiossaan.
Naiset mukaan vähitellen
Katsomot olivat myös todiste Suomen rakennemuutoksesta, maaltamuutosta ja suomalaisten virrasta Ruotsiin leveämmän leivän perässä.
Tukholmassa ja Göteborgissa yleisössä oli 1960- ja 70-luvuilla runsaasti Ruotsiin muuttaneita suomalaisia (mutta myös Suomesta tulleita kisaturisteja), joiden kannustusta ja toikkarointia siivitti usein viina. Muuttoliike tarkoitti lisäksi, että Kolmen kruunun paidassa kisasi ja kisaa myös suomalaistaustaisia tai heidän jälkeläisiään.
Aluksi maaottelua käytiin joka toinen vuosi. 1950-luvun alussa kisailu ilmestyi kalentereihin vuosittain. Niin ilmestyivät myös naiset, mutta heidän maaottelu-urakointinsa nähtiin vuosia pienillä paikkakunnilla, kuten Vammala, Pietarsaari, Jönköping ja Borås. Helsingin ja Tukholman olympiastadioneiden ja Ullevin parrasvalot syttyivät heille vasta 1964.
Sovinismi on juurtunut syvään urheilussa. Sotilaskurihenkisen urheilupomo Lauri ”Tahko” Pihkalan mielestä naiset kilparadalla toi mieleen ”piikaisten pingerryksen”. Maaottelukisaajien epäviralliseen maaottelukasteen antavaan ”spesiaalineuvostoon” pääsivät vain miehet.
Vielä 1990-luvulla valmennusjohtaja Into Turvanen tokaisi, että maaottelu on voitettu vasta, kun Suomi-miehet ovat voittaneet. Nyt Silja Kosonen tai Wilma Murto saattaisivat nostaa pihkalaturvaset roikkumaan pukukopin naulakosta.
Vuosien ja vuosikymmenien vieriessä muutokset näkyvät Kanervan ja Piilosen ytimekkäissä vuosikatsauksissa.
Kaupallisuutta ja karnevaalia
Politiikka on hiipunut kentiltä ja katsomoista. Etnisesti muitakin kuin kantasuomalaisia tai -ruotsalaisia alkoi ilmaantua kisajoukkueisiin, ottelut muuttuivat karnevaaliksi ja kaupalliseksi show’ksi, missä kuitenkin halutaan voittaa rakas vihollinen Ruotsi, ja päinvastoin.
Perinteet törmäävät rahaan, sillä huiput joutuvat pähkäilemään, osallistuako Timanttiliigaan vai maaotteluun, vai kiirehtiäkö suuntaan tai toiseen, jotta voi olla mukana molemmissa.
Kirjan ydin on toki itse maaotteluissa. Kirjoittajat nostavat esiin jokaisesta maaottelusta unohtumattomimmat hetket, voitot tai tappiot, tiukat kirit ja heitot, 800 ja 1500 metrin tönimiset, suukovut, protestit ja diskaukset. Aika usein urheilijat itse pitivät kyynärpäätaktiikkaa juoksujen henkeen kuuluvina.
Moni urheilija korostaa kirjassa maaottelun erityisyyttä ja joukkuehenkeä, ja mutkattomia kaverisuhteita naapurimaan kilpasiskoihin ja -veljiin.
Kirjassa on runsaasti teema-artikkeleita henkilöistä ilmiöihin. Ne keventävät ja rytmittävät muuten vuosikalenterina eteneviä artikkeleita. Kuvitus on runsasta, ja lopussa on monipuoliset tilastot.
Ilmeisesti tekstin toimitusvaiheessa ainakin pari nimeä on pudonnut pois lauseista, ja joitakin kirjoitusvirheitä löytyy, mutta ne eivät häiritse mainiota, mielistelemätöntä kirjaa satavuotiaasta yleisurheilumaaotteluinstituutiota. Samanlaista ei taida maailmalla olla.