Kirja-arvio: Urbaani Tove Jansson lähes ilman muumeja

Bulevardi. Nimikkonovellin nimikin kertoo, että nyt ei olla heinälatojen agraari-Suomessa.

Parikymppinen Tove Jansson (1914-2001) kulki Euroopassa. Pariisilla oli hänelle oma tärkeä sijansa. Opiskelihan hän siellä taidekoulussa. Jansson oli lahjakas kuvan ja tekstin yhdistäjä, ne kulkivat käsi kädessä ja täydensivät toisiaan, kuten yhä vain toisiinsa rakastunut pariskunta.

Tämän kokoelman novelleista suuren osan Jansson kirjoitti 1930-luvulla. Niissä on aistittavissa ikkunoita Eurooppaan aukaissut Tulenkantaja-henkinen suurkaupunkien elämänrytmin valon ja varjon kuvaus.

Ne eivät kuitenkaan ole hurmioituneita koneromanttisia kertomuksia Olavi Paavolaisen tai Mika Waltarin tyyliin. Mittana on ihminen, psykologisella otteella.

Pariisi, riehakas, haikea ja iltavalaistu

Janssonin urbaanissa ympäristössä on ihminen, yksinäisenä, uteliaana, kateellisena, ulkopuolisena, illan pimeydessä pääkatujen valoissa, kujien ja sisäpihojen ja pienten asuinhuoneiden varjoissa. Mutta myös elämänhaluisena, nuorena, elämää tutkivana.

Novellissa Quatz’ Arts taidealan opiskelijoiden riehakas ”nasutus”- kulkue matkaa läpi Pariisin. Hieman kuin Felliniä ennen valkokankaan Felliniä. Nimikkonovellissa eräs monsieur Chatain lähtee vaivihkaa seuraamaan kahvilasta poistuvaa nuortaparia. Ah, joiltakin nuoruus on jo ohi. Novellissa Viulu syövyttävä kateus ja kilpailu muuttuvat ystävyydeksi ja rakkaudeksi.

Mutta ei Jansson kirjoita vain suuresta maailmasta.

Jos ovat asuntomarkkinat nykyään kilpaillut ja kalliit, eipä aina ollut opiskelijan helppoa saada omaa boksia 30-luvullakaan. Vuokrataan huone… -novelli asunnon metsästämisestä ja vuokraajan huomion kiinnittämisestä on kaupunkilaisen ajaton ja hauska.

Saaristoelämää ja saaren pelko

Meri ja saaristo olivat erottamaton osa Janssonia.

Kesällä saaristossa aikaansa viettänyt tunnistaa ja aistii oitis sen pienen hässäkän ja ihmisten arkkiyypit aina, kun vuoro- tai kauppa-alus saapuu laituriin. Laiturielämää on herkullinen kuvaus tästä.

Kokoelman hieman myöhempää tuotantoa on Saari vuodelta 1961. Nyt elämä ei ole auvoista meren tuoksua ja merilintujen ääniä auringonpaisteessa. Saari näyttää uhkaavalta. Syksy ja myrsky ja yö ovat lähes kummitusmaisia. Mutta kuinka kesää saaressa yksin asunut havahtuukaan rakastamaan saartaan, kun on viimein syyslähdön aika.

Muumit, tässäkin läsnä

Janssot ja muumit. Muumit ovat jo universaalia lasten ja aikuisten kerrontaperinnettä. Janssonin muu tekeminen jäi usein niiden varjoon.

Ei tämäkään kokoelma ole tullut painosta aivan ilman muumeja. Ainakin yksi sellainen näkyy köllöttelemässä kirjan hienossa kuvituksessa, ja on myös Hemuli. Kirjoitus Muumitalo, Muumilaakso puolestaan ilmestyi 1979 Arkkitehti-lehdessä. Siinä hän haastaa kantti kertaa kantti -arkkitehtuuria ja sen mukaista ajattelua Muumitalonsa kautta.

Novelleissa on mukana alkuperäinen kuvitus. Tove Janssonin käsialaa kaikki tyynni. Tämän lisäksi kansien välissä on hänen kuvituksiaan useisiin lehtiin ja teksteihin vuosien varrelta.

Janssonin kuvitus mestarillista

Janssonin tyyli on välittömästi tunnistettavissa, ja mestarillisen persoonallinen monine ulottuvuuksineen. Kuvista näkee, että Jansson ei todellakaan ollut ensisijaisesti auringonvalon ihminen. Iltavalaistuja katuja ja varjoja, pelottavia satuhahmoja, pimeyttä, mutta myös huumoria ja porvarillista järjestystä uhmaavaa menoa.

Novelleista ja teksteistä on aiemmin ilmestynyt suomeksi ilmeisesti vain Muumitalo, Muumilaakso, kirjoittaa novellit ja tekstit toimittanut ja suomentanut Sirke Happonen. Hän on väitellyt tohtoriksi Tove Janssonin tekstien ja kuvien suhteesta.

Happonen on lisäksi kirjoittanut kokoelman esipuheen ja jälkisanat. Jälkisanoissaan hän analysoi kokoelman novelleja ja tekstejä. Se on ansiokas päätös sukellukselle etupäässä nuoren Janssonin maailmaan ja hänen ihmiskuvaansa. On kiinnostavaa lopuksi vertailla, mitä itse tuntee novelleja lukiessa ja kuvia katsellessa, ja mitä niistä kirjoittaa Janssoninsa läpikotaisin tunteva tutkija.