Kirja-arvio: Yhdysvaltalaisen vuosikymmenet Ranskassa

Gertrude Stein: Pariisi Ranska. Aviador. 2022. 117 s. ( suom. Ville-Juhani Sutinen)

Yhdysvaltalaisen, pariisilais-ranskalaistuneen Gertrude Steinin (1874-1946) Pariisi Ranska saattaisi olla parhaimmillaan ääneen luettuna.

Suomentaja Ville-Juhani Sutinen on tehnyt työnsä mainiosti, vaikka esipuheessaan hän tuokin esiin käännöksen haasteet ja kommervenkit, kuinka saada ”teksti virtaamaan luonnollisesti”.

Sen verran tämän arvion tekijältä kesti aikaa päästä rattaille rytmin kanssa, että lukiessa pulpahti mieleen, josko teoksen tunnelma ja maailma, poukkoilevuus ja yksinkertaisuus avautuisivat luettuna. Jännää on, että tyylillinen asioiden toisto tuo mieleen arabian kielen ilmaisun.

Yhdysvaltalaiset Ranskassa ja Pariisissa on moderni klassikkoteema, erityisesti aikakausi 1800- ja 1900-lukujen taitteesta eksistentialismin ja Boulevard Saint-Germainin kahviloiden 1950-luvulle.

Stein asui vuosikymmeniä Ranskassa, ja toisen maailmansodan aikana Ranskan maaseudulla. Juutalaisena hän paitsi säilyi hengissä, eli sota-ajan ihan hyvin Vichyn Ranskassa. Steinille antisemitistinen Pétainin Ranska oli ihan ok.

Pariisi Ranska ilmestyi 1940, joten tämän opuksen sivuilla hän ei joudu tilittämään suhdettaan Pétainiin saati yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa.

Pariisi Ranska on muutenkin hieman hankala määritellä. Stein aloittaa toteamuksella, että oli nelivuotias käydessään ensimmäistä kertaa Pariisissa. Varsinaista kronologiaa teoksessa ei ole. Kerronnan punainen lankakin on lankakerä, jossa on monta lankaa, kuten moderni 1900-luku. Eikä vain Pariisia, vaan myös maaseutua.

Stein kertoo omista kokemuksistaan, pienistä arkipäivän jutuista ja päätyy yleistämään stereotypioihin asti – muodista sivistykseen ja kirjeiden kirjoittamisesta perheeseen ja lasten kasvatukseen – ranskalaisia ja ranskalaisuutta. Mutta kyllä esimerkiksi engelsmannitkin saavat osansa. Puolifiktiivistä antropologiaa?

Maailmankuuluja henkilöitä vilahtaa, ainakin Pablo Picasso, olihan Stein kulttuurisalonkikuningatar ja monen taiteilijan tukija ja emo. Mutta ei heistä juoruja heru, eipä juuri muutenkaan henkilökuvia.

Omalakinen teoksensa tämä Pariisi Ranska. Jos se olisi ensimmäinen ”yhdysvaltalainen Pariisissa”-kirja, johon olisin tarttunut, olisi paljon pään raapimista. Omakohtainen, sukeltaa soppakulhoon ja taiteen kysymyksiin.

Sattumoisin ennen Steinin opusta luin yhdysvaltalaisen kirjailijan Edmund Whiten (asui Pariisissa 1970-80-luvuilla) teoksen Flâneur. A Stroll through the Paradoxes of Paris (2001).

Riittävän iso kaupunki on mitä sopivin päämäärättömään kuljeskeluun, flaneeraamiseen. Jos sattuu tykkäämään Pariisista, mikä se parempaa. Jo ainakin Baudelaire puhui flaneeraajasta ja kuljeskelusta.

Myös White kulkee pitkin Pariisiaan: historian, rakennusten ja niissä majailleiden ihmisten, seksuaali- ja etnisten vähemmistöjen, unohduksissa nukkuvien museoiden, kuningasvaltaa takaisin haluavien (Bourbonit vai Orléansit) suuressa kaupungissa.

Paljon kulttuuria ja ihmisiä, omia kokemuksia sopivasti.

Mutta ei mikään kokonaiskuva, mahdotonhan sellainen olisi, vaan kulkijan subjektiivinen kaleidoskooppi. Kuin oman elokuvansa ohjaaja haluaminsa otoksin, kuten White kirjoittaa. Ja pakottomasti ja pirun hyvin kirjoittaakin.

Pariisinsa ja Ranskansa kullekin, ja kukin omalla tyylillään.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja