Kirja-arvio: Alvar Aaltoa tien päällä

Alvar Aallon syntymästä on 120 vuotta, ja modernin arkkitehtuurin jättiläisen potentiaalisia uusia ystäviä halutaan hellitä.

Kaikki tietävät Finlandia-talon, Kulttuuritalon, Enson parjatun pääkonttorin Helsingin Katajanokalla, ja Villa Mairean Noormarkussa. Melko harva suomalaisista(kaan) on niissä kuitenkaan käynyt, vaikka erityisesti kaksi ensin mainittua ovat yleisölle avoinna ja tutustuttavissa sen enempää etukäteen sopimatta.

Harri Taskisen opaskirja Aaltoon helpottaa ovista sisään astumista. Se ei ole alan ammattilaisen tekemä (Taskinen on kahvilayrittäjä Säynätsalon kunnantalolla), kirjassa on käytännön neuvoja paikkojen löytämiseen QR-koodein, ja se antaa lukijan lähestyä Aaltoa lyhyinä otteina koskien hänen elämäänsä ja tuotantoaan.

Tämän arvion kirjoittaja oli aluksi hieman hämillään Kuortaneella syntyneelle arkkitehdille, muotoilijalle, lahjakkaalle sanasokealle taidemaalarille, itsetietoiselle keikarille ja hauskalle seuramiehelle, ja Italian rakastajalle, osoitetun kirjan rakenteesta.

Aaltoa A:sta V:hen

Alussa on listaus Aallon rakennuksista Suomessa ja maailmalla, sen jälkeen hieman työläästi aukeava aikajanojen esitys Aallon elämänvaiheista ja maailmantapahtumista.

Sen jälkeen Taskinen käykin innoituksensa kimppuun aakkosjärjestyksessä esiintyvin asia- ja teemasanoin: Aalto ja Italia, Aalto-maljakko, Alvar Aalto -kaupungit….Valo ja valaisimet, Veistettyjä muotoja, ja Vene.

Kronologia rikkoutuu, ja Taskinen haluaakin tuoda lukijoille esiin oman Aaltonsa – ja samalla vihjaa, että rakenna ja koe sinäkin oma Alvarisi. Siksi kirja on tehty myös matkaoppaaksi (se ei ole painava kahvipöytien taidekirja, vaan reppuun tai auton ovilokeroon mahtuva käyttökirja).

Ratkaisu on toimiva. Se tuo vanhassa 50 markan setelissäkin olleen, kotona jo pienenä ruotsia puhuneen arkkitehdin helposti arkitasolle. Sellaistahan Aalto suunnitteli paljon asuntoloista ja asuinalueista tehdasympäristöihin ja kouluihin. Kaikki ei ollut monumentaalista Etyk-luokkaa.

Välimeri Säynätsalossa

Oma suosikkini on Säynätsalon kunnantalo, jonka välimerellisyyden koin joitakin kesiä sitten. Ajoimme varta vasten ensin lähellä olevalle Muuramen kirkolle (hyvin uusklassinen italialaishenkinen, jonka vasta maalattua sisäkattoa meille esitteli innostunut kesätyöntekijä), ja sieltä kunnantalolle.

Hypättyäni autosta pois ja lähtiessäni astelemaan kohti taloa, vastaan juoksi pirteä pikkulapsi tokaisten, että ’minäpäs asunkin täällä’. Vastasin, että ’no sulla on kiva koti’. Olisin valinnut sanani toisin, jos olisin jo sillä hetkellä ollut sen punatiilisten rakennusten ympäröimällä, auringon hellimällä nurmen peittämällä keskuspihalla. Kokemus oli yksinkertaisen sykähdyttävä, lämpimän hurmaava. Olisin sanonut: ’Olen kuule kateellinen’.

Materiaalit kunnantalon sisällä ja ulkoa, ja rakennusten muodostama kokonaisuus ovat samalla sekä suomalaista Aaltoa, että välimerellistä elävän punatiilipinnan lämpöä ja intiimiyttä. Miten voikin yhdistyä pohjoinen ja etelä näin hienosti (rakennettu 1949-52.)

Kuntapäättäjien iskemätön taideaisti

Samaiseen kunnantaloon, joka ei enää toimi kunnantalona kuntaliitoksen seurauksena, liittyy kunnanpäättäjien erehtymättömään taidemakuun liittyvä tarina.

Aallolla oli paljon tunnettuja ulkomaalaisia eturivin taiteilija- ja arkkitehtiystäviä. Yksi heistä oli ranskalainen Fernand Legér (1881-1955). Legér tarjoutui maalaamaan kunnantalon tiloihin työn, jos Aalto vain piirustuspöydällä löytäisi sille paikan.

Niin hän löysi, ja taulu saapui Säynätsaloon. Se ei kuitenkaan koskaan päätynyt kunnanisien ja -äitien istuntojen inspiraatioksi, koska se oli heidän silmiinsä liian moderni, Taskinen kertoo. Tuolloin elettiin vielä väkevästi näköistaideteosten aikaa kansan taidekäsityksessä.

Pehmeän lyijykynän taika

Yksi pieni mutta samalla suuri ahaa-kokemus tämän kirjoittajalle oli saada tietää, että Aalto mieluusti käytti luonnostellessaan pehmeää lyijykynää.

Kyllähän minä sen tiedän, että kovalla kynällä piirtäessä terä katkeaa kun vähän enemmän painaa, ja jälki on terävää ja pakotettua tietysti mielessä. Pehmeällä lyijykynällä Aallon oli vaivatonta tutkia luonnollisia muotoja - siis harvoin suorakulmia. Perhana, niin tietenkin.

Kirjassa kerrotaan niin hänen ruokatottumuksistaan (perinteinen hernekeitto, lauantaimakkara, ja marjat maistuivat, kuten Chianti-viini), kuin kesämökistään. Olisin kuitenkin kaivannut myös omaa Y-aihetta, nimittäin ’Yhteiskunta ja ihmiskäsitys’.

Aalto oli sisällissodassa 1918 valkoisten puolella, mutta aikuisiällä ja viime sotiemme jälkeen suunnitteli paljon sosiaalista ympäristöä, rakennuksia ja kokonaisuuksia, joissa ihmismitta ja toimivuus olivat keskeistä.

Miksi artek kirjoitetaan pienellä?

Kirjan lopussa Taskinen esittelee viisi omaa suosikkirakennustaan, ja arkkitehdin kaupunkisuunnitelmia, kuten Rovaniemi ja Jyväskylä, missä Aallon kädenjälkeä näkee paljon.

Aalto on ollut ja on yhä arvostettu – epäonnistuneista ratkaisuistaan huolimatta. Taskisen mukaan Aallosta on julkaista 40 kielellä viitisen tuhatta kirjaa.

Kirjan kuvitus on passeli, ja netin kautta niitä löytää lisää.

Kirjan titteli nimineen on kirjoitettu pienellä, aivan kuten artek. Se koostuu sanoista art ja teknologia, ja Taskisen mukaan gemenalla kirjoittaminen oli peräisin Aallon saksalaisilta avantgardistiystäviltä. (artek-luvussa kerrotaan muuten, että Aalto ei ollut raha-asioissa kamreerin arkkityyppi.)