Kremlin kasvattama Julia hylkäsi vanhat totuudet – sota avasi silmät

Monenmoiset ongelmat johtuivat toisinajattelijoista, minkä takia kaikkia piti epäillä eikä keneenkään voinut lähtökohtaisesti luottaa. Ei varsinkaan juutalaisiin tai amerikkalaisiin, jotka punoivat koko ajan juonia Venäjää vastaan. 

Kyseenalaistaminen oli kiellettyä ja venäläiset totuudet piti vain oppia ulkoa. Ja oli niitä opeteltukin. Julia Kuokkanen kuvaa monessa kohdassa etenkin äitinsä ajattelua, joka vaikutti hyvin dogmaattiselta: Kaikki mitä Venäjä tekee, on oikein. 

Neuvostoidentiteetti kunniassa 

Kuokkanen lainaa Gulnaz Sharafutdinovaa, joka 2025 julkaistussa kirjassaan kertoo, kuinka neuvostojohtajat onnistuivat vuosikymmenien aikana juurruttamaan ihmisiin neuvostoidentiteetin, josta kansalaiset olivat ylpeitä. Tämä pohjautui manipulaatioon eikä rationaalisiin keskusteluihin tai tutkimuksiin, Kuokkanen sanoo. 

Vaikka matkan varrella miljoonat vastaansanojat menehtyivät, uskossaan vahvat tunsivat ylemmyyttä ja “elivät vapauden illuusiossa”, kuten Kuokkanen kertoo perheensäkin eläneen. 

Erityiset sotamyytit olivat Kuokkasen mukaan oleellinen osa neuvostoideologiaa ja sama ajattelutapa on läpäissyt myös nyky-Venäjän. 

Valtio on vahvasti militarisoitu ja sotatarinoilla rakennetaan venäläistä identiteettiä ja poliittista ideologiaa. Jopa massamurhaaja Stalin on nostettu uudelleen korokkeelle. 

Imperialistinen Venäjä

Kirjaa lukiessa melkein naurattaisi ellei itkettäisi. Kirjassa kuvataan varsin hyvin venäläinen imperialismi, niin sanotun venäläisen maailman oikeuttaminen ja Venäjän jatkuva yritys alistaa muita. 

Kuokkasen mukaan tällainen ajattelutapa ei ole mitenkään harvinaista Venäjällä vaan suurimmalle osalle venäläisistä konservatiivinen ja kaikkea ulkopuolista vihaava ajattelutapa on ainoa olemassaoleva, hyväksyttävä narratiivi. Sitä toistetaan edelleen muun muassa koululaisten historian oppikirjoissa. 

Erilainen Eurooppa

Kuokkanen on kahlannut kirjallisuutta ja käy läpi Venäjän ja läntisen Euroopan historiaa ja eroavaisuuksia. 

Ehkä perusnäkemys on se, että Venäjän historia on ollut hyvin väkivaltainen – taustalla on erityisesti mongolivalloitus, jonka vaikutukset erilaisina vääränlaisten ihmisten pakkosiirtämisinä ja tuhoamisina ovat jatkuneet vuosisadasta toiseen.

Toisaalta vielä Wienin kongressin aikaan 1814 Venäjä oli selvästi osa Eurooppaa ja myöhemminkin maassa on ollut uudistuskokeiluja, jotka ovat kuitenkin päättyneet lopulta autoritaarisiin hallintomalleihin. 

Sota avasi silmät

Julia Kuokkasen silmät avautuivat lopullisesti helmikuussa 2022 Venäjän massiivisen hyökkäyssodan alettua. 

Hän ei olisi koskaan uskonut, että hänen synnyinmaansa hyökkäisi suvereeniin valtioon, tappaisi, kiduttaisi ja raiskaisi ukrainalaisia ja että hänen vanhempansa eivät sitä tuomitsisi. 

Kuokkanen puhui vanhempiensa kanssa heti hyökkäyksen jälkeen ja sai vastaukseksi, että Putinilla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tämä siitä huolimatta, että perheellä oli myös ukrainalaisia sukujuuria. 

Hyökkäyssota oli ehkä lopullinen niitti, mutta silmien avautuminen lienee ollut enemmänkin pitkä prosessi päästä neuvostoajattelusta vapaaksi. Siinä auttoivat paitsi terapia myös Suomessa asuminen. 

Luottamus tärkeää

Kuokkaselle Suomi ja ylipäätään pohjoismainen ajattelu edustavat vakiintunutta demokratiaa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa. 

Tämä johtaa moneen hyvään asiaan, kuten alhaiseen köyhyysasteeseen ja korkeaan hyvinvointiin, Kuokkanen kirjoittaa. Venäjällä tätä pidetään naiivina ajatteluna ja nykyisin jopa paheksuttavana kommunismina. 

Hän epäilee, että jos olisi palannut Venäjälle, hän saattaisi ajatella kuin vielä kolmekymppisenä: Venäjä on väärinymmärretty. 

Venäjän vääristynyt ideologia

Kuokkanen sanoo kirjansa olevan varoitus muille, jotta he voisivat välttää joutumasta osaksi peruuttamatonta, sukupolvien yli kantavaa tragediaa. 

Tuota tragediaa voi kutsua venäläiseksi kansalliskiihkoksi, "ideologiaksi joka johtaa lopulta sotarikoksiin".

Monet tässä kirjassa esitetyt näkemykset eivät suomalaiselle lukijalle ole kovinkaan yllättäviä. 

Tiedämme, että Venäjä on lähes aina ollut imperialistinen ja varsin konservatiivinen maa. 

Yllättävintä on, että tämän kaiken kirjoittaa venäläinen, joka on katsonut maansa touhuja pääasiassa Suomesta käsin ja asettaa monet venäläiset totuudet kyseenalaiseksi. 

Samalla hän polttaa siltoja sukuunsa ja synnyinmaahansa. Julia Kuokkanen onkin lehtihaastattelussa olettanut, että hänet nimitetään Venäjällä ulkomaiseksi agentiksi. 

Valhe väistyy

Toisaalta kirjaa voi lukea uuden identiteetin rakentamisena ja henkilökohtaisen trauman selättämisenä. 

Kuokkanen kertoo kuin olisi elänyt suuren osan elämästään valheessa, josta vihdoin vapautuu. Eikä missä tahansa valheessa, vaan valheessa, joka oikeuttaa toisten kansojen tappamisen ja ihmisoikeusloukkaukset. 

Samalla Kuokkanen on lopettanut sukunsa tähänastisen narratiivin toistamisen seuraavalle sukupolvelle. 

Isoja asioita yksilölle. Niiden toivoisi tapahtuvan koko kansakunnalle.