(Mascot Records)
Europen ja Dokkenin kitaristina tunnetun John Norumin uusin soolo on pienimuotoinen hevikiekko. Norumin apuna soittavat vain basisti ja rumpali. Pääroolissa ovat hänen kitaransa ja laulunsa. Niistä molemmat ovat aiempaa miehekkäämpiä, raskaampia ja rujompia.
Vuoden 1992 soololevyllä Face The Truth sekä Norumin musiikki oli perinteistä kasarityylin hård rockia. Nyt 90-luku ja grunge on eletty läpi ja se kuuluu Noruminkin musiikissa. Tämän päivän tekijöistä Zakk Wylden Black Label Society on selkeä esikuva ja Norumin nykysoundin hengenheimolainen. Aivan Wylden karuuteen ei mennä ja Norumilla mukana on melodiaa, mutta yhtäläisyyksiä löytyy.
Rosoinen ja nopeasti tehdyn kuuloinen levy toimii, vaikkei mitään klassikkobiisejä sisälläkään. Onpahan vain hyvää perinteistä heviä, joka kolahtaa monelle Europen kasarisoundeja kavahtavallekin. Tosin viime vuotisella viimeisimmällä levyllään Europenkin tyyli oli raskaimmillaan lähellä tätä.
Norumin paras levy on silti yhä tuo Face The Truth, jolla valtaosan laulusta hoiti Glenn Hughes ja bassoa soitti Acceptin Peter Baltes. Optimuksen raskaampi tyylikin toimii, mutta sävellykset tuntuvat kärsivän hieman rujouden kustannuksella eikä Norum-Hughes -yhteistyön tasoisiin metallimelodioidhin ylletä.
teksti: Sami Ruokangas