Helena Petäistön kolumni: Solidaarisuuden tie on kaksisuuntainen tie

Käviköhän se mielessä silloin, kun Suomi heristeli sormi pystyssä muiden EU-maiden talousvaikeuksille, ja silloin, kun jotkut meillä miettivät lakipykälät luupin alla, pitäisikö Suomen lähteä kaatamaan koko EU:n elpymispaketti? Kaikki ne maat, joita Suomi on vuosien varrella kovistellut, ovat Naton jäsenmaita, ja ne maat päättävät Suomen Nato-jäsenyydestä.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, kuuluu vanha viisaus, joka pätee yhä. Kyllä siitä on vuosien varrella aina joku yrittänyt vienosti muistuttaa, ettei nyt kannattaisi niin hirveästi pullistella, sillä koskaan ei tiedä, milloin Suomi itse tarvitsee muiden apua. Sellaiset varoitukset ovat meillä kaikuneet kuuroille korville jo pitkään.

Kun EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen tuli käymään Helsingissä helmikuun alussa, vakuutti hän heti vierailun alussa, että Suomi voi luottaa EU:n solidaarisuuteen keskellä kiristynyttä turvallisuustilannetta, jossa Venäjä varoittaa Naton laajentumisesta itään. Se oli EU-komissiolta kauniisti sanottu maassa, jossa solidaarisuus-sana muita EU-maita kohtaan on ollut liian usein unohduksissa.

EU:n oma turvalauseke, Lissabonin sopimuksen artikla 42.7, koskee keskinäistä avunantoa. Siinä todetaan, että jos joku jäsenmaa joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenmailla on velvollisuus antaa apua kaikin käytettävissä olevin keinoin. Artiklaa pidetään tulkinnanvaraisena, ja presidentti Sauli Niinistö onkin vaatinut siihen selvennystä.

Mutta surkuhupaista on, että Suomi itse vaati alkujaan tähän solidaarisuuslausekkeeseen sitä heikentävän alakohdan alleviivaten, että ”tietyt jäsenmaat” varaavat itselleen oikeuden olla vastaanottamatta muiden EU-maiden apua. Asialla oli Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja Napolin ulkoministerikokouksessa vuonna 2003.

Vastaan hangoittelija tarvitsee nyt muita

Euroopan unionin perustana on aina ollut solidaarisuus. Sen koheesio- ja aluerahastoilta epäsuotuisille alueille, joita Suomestakin löytyy, ja etenkin Itä- ja Etelä-Euroopan maille annetun avun tarkoitushan on tasata eroja EU:n eri maiden välillä niin, että koko unionin alueesta tulisi mahdollisimman homogeeninen, sillä juuri se antaa parhaat edellytykset yhteismarkkinoiden ja rahaliiton toimivuudelle. Solidaarisuus hyödyntää siis lopulta kaikkia jäsenmaita.

Hieno esimerkki EU:n solidaarisuuden tuloksista on Puola, joka oli unioniin vuonna 2004 liittyessään samalla tasolla kuin Ukraina. Tänä päivänä puolalaisten tulotaso on kolminkertainen ukrainalaisten tulotasoon verrattuna, ja Puola onkin nyt ottamassa leijonanosan Ukrainan pakolaisista.

Kun EU:n lukuisat 2000-luvun kriisit ovat vaatineet keskinäistä solidaarisuutta, on Suomi ollut näkyvästi vastaan hangoittelijoiden joukossa. Sen jälkeen, kun valtionvarainministeri Jutta Urpilainen vaati Kreikalta erityiset lainavakuudet, oli hänen seuraajansa Alexander Stubb vaatimassa Kreikan eroa euroalueesta jopa vielä tiukemmin kuin Saksan virkaveli Wolfgang Schäuble, eikä Portugalikaan säästynyt Suomen kovistelulta.

Vaikka Italia on ollut EU:n huomattava nettomaksaja jo 1980-luvulta lähtien ja ennen kaikkea ottanut mukisematta vastaan valtavat määrät Välimeren yli tulleita pakolaisia, kuulostaa meillä usein siltä kuin Suomi maksaisi koko italialaisten iloisen elämän. Kaikki kolme, Kreikka, Portugal ja Italia sattuvat olemaan Nato-maita. Niiden jokaisen puoltavan äänen Suomi tarvitsee, kun se anoo Nato-jäsenyyttä.

Uutta EU-pakettia valmistellaan, minkä kannan ottaa Suomi?

Kun Ranska vetosi muihin EU-maihin artikla 42.7:n pohjalta vuoden 2015 attentaattien yhteydessä, oli Suomi ensimmäisten joukossa lähettämässä sotilaita Libanoniin, jotta Ranska voisi vapauttaa sieltä joukkojaan terrorismin vastaiseen savottaan omalla maallaan. Se hieno reaktio muistetaan Ranskassa vieläkin.

Sen sijaan tämän viikonlopun ranskalainen Le Monde -lehti ei ole unohtanut Suomen solidaarisuuden puutetta menneisyydessä.

EU:n puheenjohtajamaan presidenttinä Emmanuel Macron on nimittäin esittänyt EU-komissiolle valmisteltavaksi uuden paketin, ”le plan de résilience”. Sen tarkoituksena on tarvittaessa pehmentää Ukrainan sodan seurauksena Venäjälle asetettujen massiivisten talouspakotteiden, pakolaisvirtojen ja energian hinnannousun Euroopalle aiheuttamaa shokkia. Nykyisestä elpymispaketista voidaan suunnata varoja samaan tarkoitukseen.

Tiettävästi Macronin ehdotukseen saattaa kuulua myös paketin hyödyntäminen EU:n niin sanotun strategisen kompassin eli yhteisen puolustuksen vahvistamiseen.

Macron keskusteli paketista perjantaina Saksan liittokansleri Olaf Scholtzin kanssa, ja hänen on määrä keskustella siitä tänään sunnuntaina EU:n presidentin, Charles Michelin, kanssa Pariisissa. Paketti saattaa tulla esittelyyn jo ensi viikon epävirallisessa huippukokouksessa Versailles’ssa siltä varalta, että sodan pitkittyessä sellaista tarvittaisiin. Macron on puhunut Putinin kanssa puhelimessa peräti kolme kertaa sitten sodan alkamisen ja tullut siihen tulokseen, että pahin on vielä edessä ja että nopeita toimia tarvitaan yhä.

Solidaarisuuskysymys saattaa siis tulla Suomen eteen taas uudestaan hyvinkin nopeasti. Le Monde arveleekin, että kun Venäjään nähden etulinjassa oleva Suomi laskee nyt sekä Naton että EU:n solidaarisuuden varaan, siltä voisi itseltäänkin tällä kertaa löytyä uudenlaista ymmärrystä.

Sitä on syytä todella toivoa. Olisi jo aika ymmärtää, ettei solidaarisuus ole mikään yksisuuntainen ”one-way road”, vaan se kulkee aina molempiin suuntiin.

Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Ranskan Macron ei käyttänyt sanaa suomettuminen – mistä koko soppa pääsi oikein syntymään?