Helena Petäistön kolumni: 70-vuotias aivokuollut Nato kylmän sodan jälkimainingeissa

Nyt kun Trumpin ennalta-arvaamattomuus toteutui yllättävällä amerikkalaisjoukkojen poistumisella Syyriasta ja toisen Nato-maan, Turkin, yhtä yllättävällä menolla paikalle ilman, että kumpikaan jäsenmaa konsultoi Naton muita jäseniä, ei sotilasliiton toimivuudesta voi enää edes puhua. Tietojenvaihdon kannalta Turkin kohdalla tilanne on täysin kestämätön. Macron pisti siis sormensa juuri siihen kohtaan, joka tekee todella kipeää.

Saksa, jonka ilmavoimat ovat Natosta vuotaneen raportin mukaan niin surkeassa kunnossa, että pieni Suomikin saa tarvittaessa enemmän hävittäjiä heti ilmaan, kiirehti välittömästi ilmoittamaan, että se on Naton toimivuudesta aivan eri mieltä kuin Ranskan presidentti.

Ymmärrettävästi vieläkin pahemmin hermostuivat Itä-Euroopan maat. Äänekkäimmin Macronin ulostulon tuomitsi Donald Tusk, EU:n presidentin virkaansa lopetteleva puolalainen. Kaikille Itä-Euroopan maillehan Nato-jäsenyys on ollut alusta alkaen paljon tärkeämpi kuin EU-jäsenyys.

Kaikki toki muistavat Ranskan Naton vaikeimpana jäsenmaana, sillä tuittupäinen presidentti Charles de Gaulle veti Ranskan pois Naton sotilasjohdosta, ja presidentti François Mitterrand puolestaan esti Yhdysvaltain koneiden lennot Ranskan yli sen Libyan operaation aikana. Britannian ohella Ranskalla on kuitenkin ainoana Euroopan Nato-maista aina ollut uskottava puolustus. Brexitin jälkeen jäljelle jää enää Ranska. Jopa oikukas de Gaulle näki aiheelliseksi aikoinaan jyrähtää :

– Mikä muu maa on sittenkin hädän hetkellä Yhdysvaltain luonnollisin ja luotettavin yhteistyökumppani? 

Kylmän sodan jälkeinen kaaos jatkuu

Keskustelun velloessa nyt kiivaana ja laajana, Ranskassa geopoliittisen ajattelun arvostetuksi hahmoksi noussut sosialistien entinen ulkoministeri Hubert Vedrine tähdensi viime viikolla sitä, että meneillään on kylmän sodan jälkeinen kaaos, joka kestää hyvin pitkään. Vedrine kuuluu Naton laajentumisen arvostelijoihin.

Yhdysvallathan antoi Mihail Gorbatshovin johtaman Venäjän ymmärtää aikoinaan, ettei Nato laajenisi Venäjän kannalta nähtynä liian pitkälle. Lupaukset unohdettiin kuitenkin nopeasti, ja presidentti Bill Clintonin aikana lännen voitonriemunsa vain vahvistui. Alettiin uskoa, että Venäjä olisi pois pelistä ikuisesti, että lännellä olisi lopullinen maailmanherruus, ja että demokratia leviäisi kaikkialle.

Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henri Kissinger toteaakin muistelmissaan, ettei lännessä tehty Berliinin muurin murtumisesta lähtien aina vuoteen 2014 asti yhtään vakavaa yritystä ottaa Venäjä mukaan Euroopan turvallisuusjärjestelmään.

Macron on viime kesästä lähtien puhunut Ukrainalle sopivasta "Suomen mallista". Kuuluisa amerikkalaispolitologi Zbigniew Brzezinski on todennut paljon aiemmin, että Ukrainalle ei olisi koskaan pitänyt puhua Nato-jäsenyydestä, vaan puolueettoman maan asemasta.

Vedrine puolestaan muistuttaa nyt, että lännen olisi pitänyt tehdä selvä valinta: Joko ottaa Ukraina Naton jäseneksi ja lähettää maahan valtavat Nato-joukot tai ehdottaa Ukrainalle puolueettomuutta, jonka takaisivat sekä Nato että Venäjä. Lopulta Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy sössivät sekä Ukrainan että Georgian kohtalot.

Vedrine ei kuitenkaan puhu läntisten demokratioiden mallin tappiosta, vaan muistuttaa, että lännen kylmän sodan jälkeinen ylimielisyys on ollut suurin este asioiden oikeaan ymmärtämiseen. Ei ole ymmärretty sitä, miksi venäläiset ovat pysyneet venäläisinä ja puolalaiset ja unkarilaiset itäeurooppalaisina.

Vedrinen mukaan itäeurooppalaiset ovat olleet kuin Ranskan keltaliivit: valmistautumattomia globalisaation haittoihin, ja siksi länsieurooppalaisten olisi pitänyt ymmärtää heitä nykyistä paremmin eikä syyttää heitä kiittämättömyydestä.

Mitä siis tehdä nyt Venäjän kanssa? Vedrinen mielestä Macron on ehdottomasti oikeassa siinä, kun hän pyrkii liennytykseen ja uusien raamien luomiseen EU:n ja Venäjän yhteistyölle – samalla toivoen, ettei länsivastaisuus olisi kasvanut Venäjällä liian suureksi pitkään kestäneiden talouspakotteiden takia.

Entä mitä tehdä aivokuolleessa Natossa Yhdysvaltain kanssa? Nykyisinä epävarmoina aikoina jos koskaan Naton uskottavuus on kuitenkin välttämättömyys. Myös Vedrinen mielestä Naton uskottavuus toimii vain, jos Yhdysvallat vahvistaa sitoutuneisuutensa siihen. Mutta eurooppalaisten on organisoiduttava nykyistä paremmin Naton sisällä ja hoidettava asiansa niin, että riippuvaisuus Yhdysvalloista on nykyistä pienempi.

Vedrine on nimittäin vakuuttunut siitä, että nykyinen kylmän sodan jälkeinen kaaos kestää hyvin pitkään. Hän ei usko, että Yhdysvallat enää palaa entiseen maailmavaltiaan rooliinsa.

Toisaalta Kiinakaan ei hänen mielestään siinä onnistu. Islamilainen maailma puolestaan kärsii kouristusten vallassa, mutta siitä kärsivät eniten muslimit itse, eivätkä integristit pääse hallitsemaan maailmaa. Mutta Venäjän kyky häiriköidä on Vedrinen mukaan asia, joka pitää kaiken aikaa ottaa huomioon. 

Seuraava näytön paikka on joulukuussa

Tämä kaikki tapahtuu tilanteessa, jossa länsi on jakautunut eikä enää kykene dominoimaan muuta maailmaa. Tässä kaaoksessa Vedrine korostaa sitä, että on todella osattava panna asiat tärkeysjärjestykseen ja tehdä oikeita valintoja.

Macron pyrkii nyt täyttämään Eurooppaan syntynyttä valtatyhjiötä ydinasevaltion vahvana, nuorena ja energisenä johtajana, kun Saksa on jähmettynyt hallituskoalitionsa erimielisyyksiin Merkelin lähtöä odotellessa, kun Britannia poistuu omille teilleen, ja kun sekä Espanja että Italia kärvistelevät omissa liemissään. Seuraava näytön paikka on siis joulukuun alussa.

Nyt jos koskaan Naton 70-vuotisjuhlissa on kärpäsellä katossa runsaasti jännittävää kuultavaa ja katsottavaa.