Paavo Saarinen aloitti uransa 40 pennin oppipoikana. Myöhemmin mestarivaatturina hän vaatetti muun muassa Väinö Linnaa ja Kalle Päätaloa. Paavo jakaa kisälleiltä ja mestareilta oppimiaan taitoja nuoremmilleen vielä eläkkeelläkin.
Paavo Saarisen piti päättää 13-vuotiaana, mikä hänestä tulee isona.
– Isäni oli sitä mieltä, että perheessä pitää olla yksi räätäli ja yksi suutari. Niinpä minä lupauduin räätäliksi ja kaksoisveljeni suutariksi. Itse viihdyin ammatissani oikein hyvin, mutta veljeni siirtyi myöhemmin pankkialalle, Paavo kertoo.
Uransa Paavo aloitti Tampereen poikain ammattikoulun kolmivuotisella vaatturilinjalla.
– Ensimmäinen puku, jonka tein, oli oma rippipukuni. Sen jälkeen en ole valmispukua ostanut.
Kesätöitä Paavo sai esittäytymällä paikan päällä vaatturiliikkeissä. Ensimmäisenä hänet palkkasi Hämeenkadun Pukuosakeyhtiö.
– Koulusta valmistuttuani siirryin Peuralan Vaatturiliikkeen kautta Tampereen Pukuosakeyhtiöön, joka oli Suomen suurimpia tilausvaatturiliikkeitä.
40 penniä tunnilta
Paavo työskenteli valmistumisen jälkeen ensin kolme ja puoli vuotta oppisopimuksella.
– Tampereen Pukuosakeyhtiö maksoi minulle 40 penniä tunnilta. Ammattivaatturin tuntipalkka oli markka ja kymmenen penniä, Paavo muistelee vuoden 1951 liksoja.
– Nyt liikkeet ovat luopuneet oppipojista, koska heille pitäisi heti maksaa iän mukaista vähimmäispalkkaa.
Oppipoikana Paavo pääsi kerryttämään tärkeää ammattitaitoa.
– Seurasin niin vaatteet neulovia kisällejä kuin asiakaspalvelusta ja pukujen leikkaamisesta vastaavia mestareita. Opin asioita, joihin kypsyyteni ei vielä ammattikoulussa olisi riittänyt.
– Eräs kisälleistä, Haartmanni, antoi minulle opastusta kädestä pitäen. Teimme yhdessä aika paljon vaativampiakin töitä. Toinen oppipoikia luotsannut huippuammattilainen oli vaatturimestari Viljo Aalto, Paavo kertoo.
Asiakkaina näyttelijöitä ja kirjailijoita
Kolmen ja puolen vuoden oppisopimusajan jälkeen Paavo eteni ammattimieheksi ja teki kisällinäytteensä, sakettipuvun.
– Mestarinäytteen sai tehdä kaksi vuotta myöhemmin. Valmistin frakkipukua viikon ajan tarkastusmestareiden valvomana. Sen onnistuttua minusta tuli vaatturimestari ja työnjohtaja. Myöhemmin perustin oman vaatturiliikkeen.
Ammattilaisen kädenjälkeen luottivat monet teatterit ja julkisuuden henkilöt.
– Kalle Päätalo oli asiakkaani. Väinö Linnalle tein puvun, kun hän meni ensimmäistä kertaa Presidentinlinnaan 1960-luvun alussa. Lisäksi vaatetin Rauni Mollbergin nikkelikaivoksesta kertovan Ystävät, toverit -elokuvan pääosan esittäjän Mikk Mikiverin. Olavi Ahosen puvustin Pyynikin kesäteatterin Tuntemattomaan sotilaaseen.
– Haastavimpia töitä oli erikoisten smokkien työstäminen Euromuotikilpailujen voittajalle Kari Lepistölle ja hänen seuraajalleen.
Nuoremmat arvostavat taitoa
Paavon mielestä hyvällä vaatturilla on "suhteellisuuden silmää".
– Ihmisiä on lyhyt- ja pitkäjalkaisia ja -selkäisiä. Mittasuhteita täytyy tasata vaatteilla. Se vaatii pikkutarkkuutta ja kärsivällisyyttä.
Paavo on jo jäänyt eläkkeelle, mutta töiden ohessa hän neuvoi aina nuorempiaan.
– Yhteen aikaan meillä oli tapana pitää joka kokouksessa ammattiesitys. Räätälit näyttivät silloin vuorollaan kokemattomammille, miten jokin määrätty asia vaatteeseen tehdään.
Paavo on pitänyt myöhemminkin alan kursseja ja auttanut tarvittaessa.
– Nuoret kollegat arvostavat vanhempien taitoa. He soittavat ja pyytävät käymään, kun tarvitsevat tietoa.
– Tukea kaivataan erityisesti vanhan ajan erikoisvaatteiden tekemiseen. Harva osaa valmistaa enää vaikka papin pukua tai sotaväen univormua, sillä nekin tehdään nykyään teollisesti, eikä taitoa edes opeteta missään. Itseäni opettanut Haartmanni kyllä laati aikoinaan manttelit ja kaikki – nykyräätälit eivät osaa sellaisia edes kuvitella, Paavo sanoo.
"Ammattiylpeys kärsii"
Paavo näkee alan tulevaisuuden melko heikkona. Teollistuminen on vienyt vaattureiden töitä.
– Nykyään täytyy tehdä pitkää päivää ennen kuin pääsee palkoille. Tilausvaattureitakin toki vielä on, mutta ei montaa sellaista, joka tekee vaatturipuvun vähän vanhanaikaisemmin käsityönä.
– Ammattikouluissakin opetetaan tekemään työtä nopeammin, helpommin ja tuottavammin. Käytetään keveämpiä kankaita ja liimakankaita, joiden jälki on kyllä kauhean sileää, muttei kestävää. Ammattiylpeyshän siinä kärsii.
Paavo uskoo, että alalle tulijoilla olisi kyllä lahjakkuutta.
– Kun vain olisi tarpeeksi töitä – ja nimenomaan varsinaista räätälin työtä. Nyt nuoret tekevät kaikenlaista sivuhommaa ja korjaavat valmismyymälöiden vaatteita. He saavat leivän, mutta ovat lujilla.
Pukeutuu yli 40 vuotta vanhaan pukuun
Se Paavon ensimmäinen itse tekemä puku, oma rippipuku, hävisi aikoinaan vanhuudenkodin vintiltä äidin siivousvimmassa. Muutoin tumma puku säilyy harvemmin käytettynä vuosikymmeniä.
– Tein vanhimman käytössä olevan tumman pukuni vuonna 1967. Puen sen edelleen päälle aina, kun tummaa pukua tarvitaan – seuraavan kerran ensi huhtikuussa Tampereen Mestarikillan kädentaitoja käsittelevään Mestarimöötti-tapahtumaan.
– Pukua on joutunut jo hieman suurentamaan, mutta kun puen sen päälleni, en todellakaan häpeä uusien rinnalla, Paavo sanoo.
Studio55.fi/Piia Simola
Kuvat: Colourbox, Lehtikuva
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.
Vanhempien polvien hiljainen tieto voi kadota työpaikoilta – Mentoroinnilla sukupolvet yhteistyöhön
Suomalaispariskunta käänsi yli 550 vuotta vanhan kirjan – Ensimmäinen alansa teos maassamme!