Kirja-arvio: Sotavanki jälleenrakentamassa Suomea

Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus (Otava 2024). 237 s.

Isäni vaiettu sotavankeus kertoo Kauko Sarasteen joutumisesta sotavangiksi jatkosodan lopulla Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana.

Kirjan on kirjoittanut toimittaja, kirjeenvaihtaja Petri Saraste, joka kertoo kirjassa omasta isästään. 

Autenttisuutta lisää se, että kirjassa on julkaistu sellaisenaan Kaukon perheelleen kirjoittama kuvaus sodasta ja sotavankeudesta. 

Poika sai tekstit äidiltään vasta isänsä kuoleman jälkeen ja oli yllättynyt saamastaan kertomuksesta, sillä isä ei monien muiden sotaan osallistuneiden tapaan juuri koskaan puhunut sodasta lapsilleen. 

Sotavankeja kohdeltiin huonosti

Jatkosodan aikana 2400 suomalaista joutui Neuvostoliiton vangiksi. Heistä kuoli lähes 1400 ja runsas 1900 selvisi takaisin Suomeen sodan jälkeen. Neuvostoliitto vaati sotavankien ylläpidosta sodan jälkeen korvauksia, jotka Suomi myös maksoi. 

Kuten odottaa saattaa, sotavankeja ei kohdeltu kovinkaan hyvin ja kuolleisuus oli korkea. Ruoka oli huonoa, työt raskaita ja taudit vaivasivat, niin myös Kaukoa. Vaikeinta vankileireillä oli epätietoisuus tulevasta.

Kun neuvostoliittolaiset kysyivät Kaukolta, olisiko hän valmis jonkinlaiseen yhteistyöhön, Kauko suostui, koska ajatteli sen mahdollisesti nopeuttavan hänen vapauttamistaan. 

Kirjassa annetaan ymmärtää, että tämä yhteistyötarjous häiritsi Kaukoa koko elämän ajan. Petri Sarasteen muistelujen mukaan toisinaan kotiovella kävi tuntemattomia miehiä, joihin isä-Kauko suhtautui torjuvasti. Oliko kyse neuvostoliittolaisista, jää hämärän peittoon. 

Oman suvun historiaa

Suomeen palautettuja entisiä sotavankeja hoidettiin kuntoon ja Kaukokin pääsi lopulta kotiin, kouluttautui, perusti perheen ja kipuili sotamenneisyytensä kanssa ilmeisesti koko elämänsä. 

Kirjan kirjoittaja Petri Saraste kertoo samalla sukunsa historiaa. Kaukon lapsuudenkoti oli Rovaniemellä ja kirjassa on hienoja kuvauksia köyhästä kauppalasta, joka vaurastuu yhtäkkisesti alueelle tulleiden saksalaisten sotilaiden myötä. 

Kun saksalaisista tuli Lapin sodan myötä vihollisia, he tuhosivat kauppalan tuhkakasaksi. Paikalliset asukkaat joutuivat aloittamaan elämänsä alusta.

Sotavankeihin suhtauduttiin epäillen

Saraste pohtii kirjan loppupuolella, kuinka sota vaikutti hänen isäänsä. Suhtauduttiinko häneen jotenkin erityisesti juuri sen takia, että hän oli ollut sotavanki. 

Ainakin kysymyksiä oli ilmassa: olivatko sotavangit jättäytyneet tahallaan vangeiksi tai olivatko he poliittisesti epäluotettavia.

Joitakin pidettiin jopa pettureina, vaikka vankeuteen joutuminen ei useinkaan ollut itse sotilaan syy. Myös Kauko Sarasteella oli läpi elämänsä ongelmia näiden epäilysten kanssa.

Toisaalta Saraste kertoo isästään, että hän ei sodasta juuri puhunut kuten eivät monet muutkaan sodan käyneet miehet.

Fyysisiä vikoja hoidettiin, psyykkisiä ei

Sotavankeudessa olleista miehistä tehtiin 1980-luvulla tutkimusta ja niissä Kaukokin kävi kertomassa, että ei muista paljon mitään vankeusajasta. Ei muistanut, vaikka oli kirjoittanut hyvinkin yksityiskohtaisesti vankeusajastaan. Pojan mielestä isä ei halunnut muistella menneitä. 

Petri Saraste kritisoi etenkin sitä, että psyykkisiin ongelmiin ei Suomessa aikoinaan puututtu. Niin sanottuja tärähtäneitä ei osattu hoitaa ja tällaisten henkilöiden ongelmia pidettiin yleensä heidän itsensä eikä olosuhteiden aiheuttamina. Seurauksena olisi sitten alkoholismia, tunneköyhyyttä ja muita ongelmia.

Kaikesta tästä huolimatta Saraste kirjoittaa, että sotainvalidien tie sotasairaaloista toipilaiksi ja takaisin työelämään on yksi suomalaisen yhteiskunnan hienoimpia selviytymistarinoita. 

Petri Saraste maalaakin isästään, suomen kielen lukio-opettajasta, eräänlaista suomalaisen sisun ja jälleenrakennuksen symbolia. Ja sellainen hän kaikesta tähän kirjaan kirjoitetusta päätellen olikin.

Lue myös:

    Uusimmat