Petri Sarasteen isä Kauko Saraste vaikeni kokemuksistaan Neuvostoliiton sotavankina kuolemaansa asti. Hän jätti jälkeensä kuitenkin dramaattiset muistiinpanot, jotta hänen lapsensa saisivat tietää.
Kun Petri Saraste oli lapsi, hän mietti aina, mitä isä työhuoneessaan puuhasi. Suljetun oven takaa kuului nakutusta, mutta siitä, mitä isä tarkalleen kirjoitti, ei puhuttu.
Vasta kun isä kuoli, antoi Sarasteen äiti lapsille paperipinon luettavaksi. Totuus selvisi.
– Minä tiesin jonkin verran ennen sitä, kun olin pienenä jo toimittajan alku, ja kyselin. Mutta en todellakaan tiennyt paljon mitään. Ne asiat selvisivät vasta hänen omista kirjoituksistaan.
Kirjoituksista piirtyi kuva vastentahtoisesti antautuneesta sotilaasta, joka joutui kokemaan kauheita aikoja useammalla vankileirillä.
– Tukka nousi pystyyn lukiessa. Ei sitä voinut jättää kesken, Saraste muistelee.
Lue lisää: Suomalainen Paavo joutui vuosiksi vankileirille Neuvostoliitossa – muistiinpanot kertovat kidutuksesta, kylmästä ja kannibalismista
Hengenlähtö hiuskarvan varassa
Kirjoituksista kävi ilmi, että antautuminen Neuvostoliiton sotilaille ei ollut Sarasteen isän oma päätös. Hänen osastonsa joutui Karjalan kannaksella suurhyökkäyksen aikana mottiin ilman huoltoa. He piileskelivät ojissa ilman ammuksia.
Piiritysrengas kiristyi. Yksi heistä nousi lopulta ylös todeten, että nyt riittää.
– Silloin kaikki muutkin joutuivat antautumaan. Siitä alkoi pyöritys, heitä vietiin vankileiriltä toiselle, Saraste toteaa.
– Lopulta kun hän sieltä pois pääsi jouluna 1944, hän painoi vain 38 kiloa aivan aliravittuna.
Sarasteen mukaan hänen isänsä huonokuntoisuus oli onni onnettomuudessa, sillä hän oli vapautuessaan tajuttomana. Hän sai ravintonsa tiputuksessa, mikä pelasti elimistön sokilta.
Kolmasosa suomalaisista sotavangeista kuoli sotavankeudessa silloisessa Neuvostoliitossa, ja moni muu pois päästyään syötyään liian nopeasti liian "kovaa" ravintoa.
"Sotilaan kuuluu kuolla"
Vapautuminen sotavankeudesta ei tarkoittanut automaattisesti onnellista loppua kaikille. Sotavankeja kuulusteltiin Suomessa rajustikin vapautumisen jälkeen, ja montaa epäiltiin Venäjän kätyreiksi ja vakoojiksi.
Sarasteen heikkokuntoista isää ei pystytty kuulustelemaan, ja pari todistajaa puhui hänen puolestaan, paljastui kansallisarkiston muistiinpanoista.
Häpeä oli silti kova.
– Hän kirjoitti, että mitään pahempaa ei voi kuvitella kuin, että nuori mies antautuu. Sotilaan kuuluu kuolla.
Kauko Saraste työskenteli myöhemmässä elämässään opettajana, mutta kukaan koulussa ei tiennyt hänen olleen sotavankina.
– Vasta eläkeläisenä hän puhui joillekin suosikkioppilailleen, joihin muuten toimittaja Rauli Virtanenkin kuului.
Nyt vaikenemisen aika on ohi. Saraste on kirjoittanut vastajulkaistun kirjan Isäni vaiettu sotavankeus.
Huomenta Suomessa vieraillut Saraste sanoi suoranaiseen pakon heränneen kirjan kirjoittamiseen, kun hän oli Ukrainassa sotakirjeenvaihtajana MTV Uutisille.
– Tämä on ollut mielessä jo pitkään. Mutta kyllä minä siellä monissa tilanteissa mietin, että miltä minun isästäni olisi tuntunut.