Petri Sarasteen isä Kauko Saraste vaikeni kokemuksistaan Neuvostoliiton sotavankina kuolemaansa asti. Hän jätti jälkeensä kuitenkin dramaattiset muistiinpanot, jotta hänen lapsensa saisivat tietää.
Kun Petri Saraste oli lapsi, hän mietti aina, mitä isä työhuoneessaan puuhasi. Suljetun oven takaa kuului nakutusta, mutta siitä, mitä isä tarkalleen kirjoitti, ei puhuttu.
Vasta kun isä kuoli, antoi Sarasteen äiti lapsille paperipinon luettavaksi. Totuus selvisi.
– Minä tiesin jonkin verran ennen sitä, kun olin pienenä jo toimittajan alku, ja kyselin. Mutta en todellakaan tiennyt paljon mitään. Ne asiat selvisivät vasta hänen omista kirjoituksistaan.
Kirjoituksista piirtyi kuva vastentahtoisesti antautuneesta sotilaasta, joka joutui kokemaan kauheita aikoja useammalla vankileirillä.
– Tukka nousi pystyyn lukiessa. Ei sitä voinut jättää kesken, Saraste muistelee.
