janne.hopsu@mtv.fi
Brittiläinen luokkayhteiskunta ei horjunut edes sotavankeudessa, selviää Ben Mcintyren kirjassa Colditzin vangit – Natsi-Saksan erikoisimman upseerivankilan tarina (Atena 2023, suom. Aura Elometsä).
Natsi-Saksa lukitsi liittoutuneiden upseereita Colditzin vanhaan linnaan samannimisessä kylässä lähellä Leipzigiä toisessa maailmansodassa.
Populaarikulttuurin mukaan Colditzin vangit olivat neuvokkaita (pitää osin hyvin kutinsa) saksalaisten huijaajia, ja kaikki olivat reippaita ja avuliaita vankitovereita keskenään. Mielikuvaa ovat ylläpitäneet upseerien kertomukset.
Yksi näistä upseereista oli lentoturmassa molemmat jalkansa menettänyt everstiluutnantti Douglas Bader, joka käveli tekojaloilla. Colditzissa hänen sotilaspalvelijansa oli sotamies Alex Ross (joka mm. kantoi selässään jalatonta isäntäänsä pari vuotta portaita ylös alas.)
Vuonna 1943 Ross oli pääsemässä kotiin sotavankienvaihdon yhteydessä. Ross oli syystä innoissaan, myös siksi, että halusi päästä eroon Baderista. Bader kieltäytyi päästämästä Rossia vapauteen, vain koska tämä oli Baderin palvelija. Ross joutui sietämään Baderia Colditzissa vielä kaksi vuotta.
Sodan päätyttyä Ross oli päässyt palaamaan kotiinsa Skotlannissa. Pian paikallisesta postikonttorista otettiin yhteyttä, ja pyydettiin Rossia tulemaan vastaamaan kaukopuheluun. Toisessa päässä oli Bader.
Ross ajatteli, että viimein Bader kiittäisi Rossia kaikesta palvelijantyöstään Colditzissa.
"Ovatko jalkani sinulla?", everstiluutnantti penäsi.
Ross selitti, että Colditzin vapauttaneet amerikkalaiset olivat antaneet lähtijöille luvan vain yhteen laukkuun, joten varajalat olivat jääneet linnaan.
"Mulkku", sanoi Bader ja katkaisi puhelun.
Macintyre keroo kirjan lopussa, että Baderissa oli myös hyvää, mutta että tämä oli myös "mätämuna". Toden totta. Bader kannatti apartheidia Etelä-Afrikassa ja valkoista ylivaltaa Rhodesiassa, muun muassa.
Colditzissa upseereja (joita oli useasta maasta) kiellettiin tekemästä töitä, vaihtoarvoltaan suuriksi arvioidut arvovangit oleskelivat omalla osastollaan, ja erityisesti brittiupseerit tekivät asemansa selväksi. Omiin tiloihinsa suljettujen rivisotilasvankien kanssa ei puhuttu. Tilanne kärjistyi niin, että sotilaspalvelijat sanoivat mieluummin ottavansa käskyjä vastaan saksalaisilta kuin omilta esimiehiltään.
Ben Macintyren kirja on suorasukainen ja herkullinen kuvaus Colditzin vankien elämästä ja oloista.
Pakoyritykset olivat mielikuvitusta kutkuttavia, nokkeluutta, kärsivällisyyttä ja rohkeutta kysyviä. En niitä tässä paljasta, koska nekin ovat lukemisen arvoisia tositarinoita mainiossa kirjassa.
Yrityksistä tuli kissa-hiirileikkiä vankilan johdon ja vankien välillä. Epäonnistuneita pakoja oli paljon, onnistuneita kolmisenkymmentä, niistä noin puolet linnan ulkopuolella tapahtuneita.
Miksi pakoa yrittäneitä vankeja ei teloitettu? Vallitsevien sotavankeja koskevien Geneven sopimusten ansiosta.
Vankilan johtaja, anglofiili ei-natsi Reinhold Eggers halusi noudattaa niitä. Vasta sodan loppuvaiheessa tilanne muuttui, kun natsit alkoivat käskyttää vankilaa. Sodan aikana Eggers keräsi Colditziin oman pakomuseon pakoyrityksissä käytetyistä vaatteista ja vempaimista.
Vangit ja ulkomaailma viestivät toisilleen kirjeitse. Sensuurista huolimatta vangit kykenivät välittämään tietoa vankipaikastaan, ja ulkopuolelta saapui tietoa pakokeinoista ja ulkomaailman tapahtumista, joita vangit seurasivat myös salaisilla itse rakentamillaan radioilla. Kirjeisiin piilotetusta salakielestä on kirjan lopussa oma liitteensä.
Vangit saivat myös ruokapaketteja niin Punaiselta Ristiltä kuin omaisiltaan ja sellaisiksi naamioituneilta sotilasviranomaisilta. Muista kuin Punaisen Ristin lähetyksistä saattoi löytää jos minkälaisia pakovälineitä. Niitä kehitteli Britanniassa Christopher Hutton, eräänlainen Q ennen James Bondin Q-hahmoa.
Vankien elämä Colditzissa oli verrattain turvallista, mutta puuduttavan yksitoikkoista, seksuaalisista patoumista lähtien.
Ajan epämäärättömyys koetteli psyykettä, varsinkin kun vankeuden päättymisestä ei ollut minkäänlaista tietoa. Masennuksen näyttämistä pidettiin perinteiseen sisäoppilaistohenkeen heikkoutena.
Kaikilla mieli ei kestänyt, vaikka turhautumista ja huolta yritettiin keventää niin urheilemalla kuin kulttuurilla, kuten teatteriesityksin. Vangit myös valmistivat salapolttoista viinaa, ja saamistaan kuivista hedelmistä kehittivät viiniä, Chateau Colditzia.
Colditziin lähetettiin myös Britannian armeijan ainoa intialaistaustainen upseeri Birendranath Mazumdar. Natsit yrittivät käännyttää Mazumdaria puolelleen, mutta henkisen kanttinsa takia hän ei antanut periksi. Ei vaikka omatkin kohtelivat häntä rasistisesti ja epäilivät hänen lojaalisuuttaan. Colditzin vankien joukkoon mahtui petturikin.
Sodan aikana toisaalle natsi-Saksan vankileirien saaristoon, Chartresiin Ranskaan, siirretyn Mazumdarin pako toisen intialaisen kanssa on huikea tarina sinänsä.
Sodan kääntyminen Adolf Hitlerille tappiolliseksi heijastui myös Colditziin. Kun vankilan johtaminen siirtyi natsipuolueen SS-joukoille, tunnelmat alkoivat pikkuhiljaa kiristyä. Macintyre kuvaa trillerimäisesti viimeisten päivien ja hetkien tapahtumia ennen kuin yhdysvaltalaissotilaat vapauttivat vankilan.
Aura Elometsä on suomentanut kirjan hyvin sujuvaksi kertomukseksi. Pari pientä huomiota: nykyään puhutaan syömälakosta, ei nälkälakosta, Cologne on Köln, Rodesia on Rhodesia.