Väitös: Rakennusalan turvallisuuteen ei satsata

-Rakennusalan yrityskenttä on pirstoutunut yhä enemmän pieniksi alihankintayrityksiksi, jotka toimivat kannattavuuden rajoilla. Tällaisilla yrityksillä on hyvin vähän mahdollisuuksia ja voimavaroja parantaa turvallisuutta, selvittää Saloniemi. -Ja kun työmaalla on monta kokkia, vastuukysymykset ovat käytännössä hyvin epäselviä vaikka ne paperilla olisivatkin selviä.

Saloniemi korostaa, että vastuuta työturvallisuuden kohentamisesta ei pidä sälyttää yksittäiselle rakennusyritykselle tai työntekijälle. -Työsuojelupolitiikalla pitäisi vaikuttaa siihen suuntaan, että yritykset pystyisivät panostamaan kehitystyöhön, sanoo Saloniemi.

Kehittymätön toimiala?

Rakennustyömaiden tapaturma-alttius on tuttua muuallakin maailmassa. Osa alan erityispiirteistä näyttää suoranaisesti lisäävän turvallisuusriskejä. Teollisuustyöhön verrattuna rakennusala näyttää monessa mielessä primitiiviseltä ja kehittymättömältä. Koneita käytetään vähän, ja ammattitaidottomien tai kokemattomien työntekijöiden osuus on suhteellisen suuri. Ainakin Suomessa myös kustannusten seuranta on ollut rakennusalalla puutteellista.

-Rakentaminen näyttää olevan ala, jonka teollinen vallankumous unohti, luonnehtii Saloniemi. Tutkijoitakaan se ei ole kovin paljon kiinnostanut. Monet suurten teollisuusyritysten omistajat oivalsivat jo varhain, että tapaturmat ja sairaslomat hidastavat tuotantoa ja turvallisuuteen on siis syytä panostaa. Esimerkiksi Serlachius-yhtiö liittyi jo vuonna 1923 työturvallisuuden kansainväliseen kattojärjestöön.

Sen sijaan rakennusalan kannattavuus ei perustu yhtä paljon työn sujuvuuteen, vaan esimerkiksi maan hinnannousu vaikuttaa kannattavuuteen paljon. 1980-luvun lopulla suuret suomalaiset rakennusyhtiöt saivat peräti puolet tuloistaan kiinteistötoiminnasta ja finanssioperaatioista, siis muusta kuin itse rakennustyöstä.

Riskinoton kulttuuri

Rakennusalan suhdanneherkkyys johtaa siihen, että nousukauden tuoksinassa turvallisuuteen ei ehditä kiinnittää huomiota. Lama-aikoina taas työturvallisuuden kohentamiseen ei ole varaa. -Aika ei näytä koskaan olevan otollinen perusteellisille ja pitkäjänteisille työympäristön ja teknologian uudistuksille, kirjoittaa Saloniemi.

Suhdanneherkkyyttä kuvastaa se, että Suomessa oli vuonna 1990 noin 205 000 rakennusalan työpaikkaa. Kolme vuotta myöhemmin, laman pohjalla, niitä oli enää 124 000. Saloniemen mukaan rakennusalan yritysperinteeseen kuuluu riskinoton kulttuuri: nousukaudesta pyritään saamaan kaikki irti, jotta yritys pysyisi jollain tavoin pystyssä huonompinakin aikoina. Ei siis ihme, jos työntekijätkin pitävät tapaturmavaaraa ammattiin väistämättä kuuluvana riskinä.

Itsenäisyys etu ja haitta

Rakennusväki on perinteisesti tehnyt työtään itsenäisemmin kuin tarkoin ohjeistettujen teollisuusyritysten työntekijät. Myös palkkatyön ja yrittäjyyden raja on loivempi kuin monilla muilla aloilla. Itsenäisyys on työntekijän näkökulmasta monessa mielessä myönteinen asia. Haittapuoliin kuuluu se, että kokonaisvastuu turvallisuudesta ei rakennustyömaalla kuulu oikein kenellekään.

-Ilmeistä on, että aliurakoinnin ja lyhyiden työsuhteiden lisääntyminen lisää myös työtapaturmia, toteaa Saloniemi. Yksi syy voi olla se, että aliurakoitsijoilla mahdollisesti teetetään työmaan vaarallisimmat tehtävät. -Pätkätyöt ja alihankinta ovat yleistymässä monilla muillakin aloilla. On mahdollista, että tämä johtaa työturvallisuuden heikkenemiseen laajemminkin, Saloniemi ennakoi.

Antti Saloniemen väitöskirja Työn tekemisen turvallisuus, rakenteet ja rakentaminen koostuu osittain aiemmin julkaistuista artikkeleista. Saloniemen vastaväittäjänä on professori Tuomo Alasoini Helsingin yliopistosta. Kustoksena eli väitöstilaisuuden valvojana toimii professori Matti Alestalo.
(STT)