Vain toimivan EU:n kannattaa laajentua

Vaivalloista askelta oikeaan suuntaan nollaa aktiivisimmin Kreikka. Konkurssikypsä maa suunnittelee kansanäänestystä lokakuun pelastuspaketista. Kiristyvässä narussa roikkuvat helleenit haluavat kaiketi harkita, olisiko giljotiini sittenkin hirttosilmukkaa parempi.

Myös Italiassa ongelmat kärjistyvät. Roomalta peräänkuulutetaan turhaan velkaa leikkaavia ja talouskasvua kiihdyttäviä päätöksiä. Pääministeri Silvio Berlusconin kokoisen poliittisen paiseen amputoiminen tuskin auttaa. Italian oppositiojohtajat harrastavat ehkä vähemmän ”bunga bungaa”, mutta sellainen keulakuva, joka pystyy pysäyttämään EU:n kolmanneksi suurimman kansantalouden syöksykierteen, puuttuu.

Kreikan ja Italian esimerkit alleviivaavat entistä selkeämmin, mistä velkakriisissä on kysymys: EU:n ja euroalueen poliittisesta kyvyttömyydestä, väärin kasatusta päätöksentekokoneistosta, joka ei pysty pitämään talous- ja rahaliittoa hallinnassa.

Suurin osa vastuullisista poliitikoista on tietysti toista mieltä. Kaulahuivin väristä riippuen moititaan yksittäisiä leväperäisesti talouttaan hoitaneita euromaita, finanssimarkkinoiden ahneita jonglöörejä, luottoluokituslaitosten ennustajaeukkoja tai uusliberalistista talousjärjestystä. Kaikista näistä on varmasti syytä länkättää, mutta sillä ei edistetä euroalueen velkakriisin kestävää ratkaista.

17 maan euroalue saadaan toimimaan vain, jos todellinen talous- ja finanssipoliittinen valta eurooppalaistetaan ja vastaan tulevista ongelmista vastataan yhdessä. Tarvitaan euroalueen hallitus, ylin päätöksentekoelin, joka pystyy panemaan Papandreout, Berlusconit ja myös omia säästöpossusopimuksia räätälöivät Urpilaiset kuriin.

On oltava konklaavi, joka katsoo, että kansallisissa budjeteissa tulojen ja menojen suhde pysyy järkevänä ja että kansantalouksien kilpailukyvystä huolehditaan. Verojen, palkkojen, eläkkeiden ja sosiaaliturvan pitää olla linjassa eikä merkittäviä yhteisvaluutan vakautta vaarantavia kansallisia poikkeuksia voida sallia.

Tällainen rakennelma ei edustuksellisten demokratioiden muodostamassa yhteisössä synny hetkessä eikä helposti. Mutta syntyy, jos niin halutaan.

Kyllä. Tien päässä häämöttävät myös yhteiset eurooppalaiset joukkolainat, mutta niiden räätälöiminen hamassa tulevaisuudessa on haasteista helpoin.

Jos rakennelmaa ei haluta, edessä on euroalueen ja lopulta koko Euroopan unionin hapertuminen ja hajoaminen. Se aiheuttaisi vaarallista poliittista ja taloudellista kammiovärinää koko kansainvälisessä järjestelmässä. Sitä tuskin halutaan.

Tähän asetelmaan sopii mahdollisimman huonosti ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) pateettinen jaanaaminen EU:n laajentumisesta (HS 27.10.). Tuomiojan mukaan Suomi tukee laajentumista edelleen voimakkaasti. Miksi ihmeessä näin? Miksi Suomi tukee laajentumista tai miksi ihmeessä EU ylipäätään laajentuu tilanteessa, jossa tavalliselle eurooppalaiselle on yhä vaikeampi perustella koko unionin mielekkyyttä.

Mihin tässä tilanteessa tarvitaan Islantia, Turkkia tai Länsi-Balkanin maita? Olisiko EU:n olematon yhteinen ulkopolitiikka ollut Libyan kriisin yhteydessä jotenkin vähemmän poukkoilevaa, jos Turkki olisi ollut mukana?

Tai päinvastoin: mihin jäsenkandidaatit tarvitsevat unionia? Mitä me pystymme tarjoamaan? Miksi kertaalleen konkurssin tehneen Islannin pitäisi olla mukana seuraamassa sivusta riitaista torikokousta muistuttavaa rahaliittoa, jossa jokainen ajattelee vain omaa etuaan?

EU:n pitää ensin saada oma pesänsä kuntoon. Vasta sitten kannattaa jatkaa jäsenyysneuvotteluja ja liittymisprosesseja.

Käytännössä euroalue on muokattava sellaiseksi, että se pystyy poliittisesti sekä torjumaan ennalta että tarvittaessa ratkaisemaan kestävästi nykyisen kaltaiset kaaokset. Jos tässä ei onnistuta, 60 vuotta kestäneelle eurooppalaiselle integraatiolle voidaan huoletta soitella kuolinkelloja.