Presidentinvaalit olivat käytännössä ohi kello 20.00, kun ennakkoäänet rävähtivät ruutuun. Sauli Niinistö teki historiaa 62,7 % tuloksellaan ja tuli valituksi ensimmäisellä kierroksella. Tähän ei pystynyt edes huippusuosittu Tarja Halonen vuonna 2006, vaikka tukijoukoissa sitä toivottiin.
Kiinnostavinta illassa olikin sen jälkeen se, miten puolueissa oli varauduttu väistämättömään eli selittämään oma tulos parhain päin.
Kun turpiin tuli kautta linjan näin rankasti, se oli itse asiassa perinteisille puolueille suuri helpotus. Tiedättehän lapsen, joka puristaa tuttua turvarättiään uudessa ja pelottavassa tilanteessa, uudestaan ja uudestaan. Meillä meni sysisurkeasti, mutta niin meni muillakin.
Puolueet yrittävät nyt piiloutua selityksen taakse, että kyseessä oli poikkeuksellinen vaali ja poikkeuksellisen suosittu ehdokas. Että ei tässä ollut mitään tehtävissä. Totta, mutta samalla se estää kunnon kritiikin ja jälkiarvioinnin, jos esimerkiksi SDP ja Keskusta päästävät itsensä näin helpolla. Suomeksi sanottuna vaalit olivat katastrofaalisen huonot SDP:lle, Keskustalle, Vasemmistolle ja RKP:lle.
Entisen presidenttipuolueen romahdus
SDP:n kokenut kansanedustaja ja entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma tarjosi MTV:n Tulosillassa selitykseksi sitä, että kampanjaosaaminen ei ole riittävän hyvää. Höpö höpö.
SDP hävisi nämä vaalit jo lähtötelineissä, kun ulkopolitiikan osaajat Eero Heinäluoma, Jutta Urpilainen ja Erkki Tuomioja sekä puheenjohtaja Antti Rinne kieltäytyivät ehdokkuudesta. Tuula Haatainen uhrautui jälleen kerran ja teki ihan mukiinmenevän kampanjan, tosin eduskuntavaaliteemoilla.
Entinen pääministeri Paavo Lipponen sai kuusi vuotta sitten 6,7 prosentin äänisaaliin ja se oli järkytys puolueelle. Nyt vain 3,3 prosenttia. Kyseessä on kuitenkin kolmen peräkkäisen presidentin puolue, jolla oli vielä 2000-luvun alussa näpeissään ulkopolitiikan värisuora. SDP on voittanut vaalit viimeksi muuten vuonna 2006 Tarja Halosen johdolla.
Merja Kyllönen jäi alle Paavo Arhinmäen kuuden vuoden takaisen tuloksen. RKP:n Nils Torvalds nosti Naton pöydälle reippaasti, mutta tämä teema toi vain 1,5 prosentin tuloksen eli alle RKP:n vakiintuneen normaalikannatuksen. Että ei mennyt putkeen sielläkään.
Videolla Sauli Niinistö saa kuulla murskaavat ennakkoäänensä
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Virtahepo olohuoneessa
Vaali-illan iloisin häviäjä oli entinen pääministeri ja Keskustan puheenjohtaja, 357 vaalitilaisuuden Matti Vanhanen. Pääministeri Juha Sipilä tuli järkiinsä jo illalla, kun hän veti puheitaan takaisin oman puheenjohtajajatkonsa ja Vanhasen tuloksen yhteydestä.
Matti Vanhanen teki palveluksen Sipilälle kehuessaan puheenjohtajan panosta vaalityössä. Samalla hän toivoi Sipilälle jatkoa myös puheenjohtajana. Katsotaan suostuuko kepukenttä nielemään tämän vai saako Sipilä haastajia ensi kesän puoluekokoukseen?
Talous kohenee, mutta edessä ovat soteväännöt, aktiivimallit, EU:n uudistaminen. Samaan aikaan puolueen kannatusluvat eivät meinaa nousta millään. Pääministeripuolue joutuukin miettimään, että voiko Sipilän vedolla pärjätä ensi vuoden eduskuntavaaleissa.
Vanhasen menestystä kaupungeissa kannattaa katsoa kuitenkin tarkkaan. Esimerkiksi Helsingissä Vanhanen jäi viimeiseksi 1,5 prosentin tuloksella. Vanhasen esiintyminen oli vakuuttavaa tentistä toiseen, mutta kuten konkariedustaja Seppo Kääriäinen sanoi osuvasti: Vanhasessa ei ollut magneettivoimaa.
Väyrynen odotteli ennakkoääniä omissa valvojaisissaan. Mutta samaan aikaan hän oli kuin se kuuluisa virtahepo olohuoneessa. Apollonkadulla, keskustan puoluetoimistolla jatkettiin vaalivalvojaisia ihan kuin koko Väyrystä ei olisi olemassakaan, vaikka Väyrynen söi sekä Laura Huhtasaaren että Vanhasen äänisaalista.
Itse Paavo Väyrynen toipui vaali-illan järkytyksestään melko nopeasti. Paavo is back. Hän palaa eduskuntaan ja kampanjasta toivotaan nostetta myös uudelle puolueelle ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Paavo on ja pysyy suomalaisessa politiikassa.
Ensimmäisen kauden kansanedustaja Laura Huhtasaari voi olla kolmanteen sijaansa tyytyväinen. Varsinkin kun kenttä on keskittynyt lähinnä tappelemaan entisten puoluetovereiden, nykyisten Sinisten kanssa koko syksyn ajan. Huhtasaaren vaali-illan slogan oli, että perussuomalaiset ja sen ajama kansallismielisyys ovat uusi normaali. Tämä on ihan huttua.
Maahanmuuttovastaisuudella, EU-kritiikillä sekä populistisilla heitoilla kerättiin kuitenkin vain 6,9 prosentin tulos. Muut ehdokkaat ja äänestäjät Väyrystä lukuun ottamatta olivat toista mieltä.
Pekka Haavisto -ilmiötä ei tällä kertaa syntynyt, mutta vihreät voivat olla ehdokkaansa suoritukseen ihan tyytyväisiä. Selkeä toinen sija ja tulos, joka noudattelee puolueen kannatusta. Haavisto joukkoineen toivoi, tosin ponnettomasti, toista kierrosta. Lisää keskustelua ja tenttejä, mutta lopputulos olisi ollut sama.
Synkkä voittaja
Historiallisen voiton saanut Sauli Niinistö ei riehaantunut tuloksesta.
Tuntui kuin kansakunta odotuksineen olisi saman tien istunut presidentin hartioille. Tulos antaa vahvan mandaatin, mutta edessä on myös kuohuvia vuosia ja tämän Niinistö tietää hyvin.
Mikä sitten tekee koukeroisesti puhuvasta ja varovaisen kampanjan tehneestä Sauli Niinistöstä niin ylivoimaisen kaikkiin muihin verrattuna?
Maailman epävarmuus ja kansainvälisen politiikan kiristyminen suosivat jatkuvuutta. Niinistö on hoitanut ulkopoliittisen tonttinsa hyvin ja sisäiseen painiinsa ja talousongelmiin keskittyneet hallitukset ovat antaneet kuuden vuoden ajan presidentille tilaa profiloitua.
Kansansuosion kannalta ongelmallinen Kokoomuksen Nato-kanta siivottiin päiväjärjestyksestä perustamalla valitsijayhdistys. Samalla istuva presidentti ei myöskään joutunut vastamaan entisen puolueensa hallitustekemisistä. Niinistö oli kamppailun aikana kuin tavaratalo, josta löytyi ostettavaa lähes jokaiselle.
Niinistö on ollut myös Suomen suosituimpia, ellei suosituin poliitikko jo 90-luvulta asti. Ankaran talousmiehen ja unilukkarin imago on yhdistynyt dramaattiseen henkilökohtaiseen tarinaan, josta saisi helposti Hollywood-elokuvan. Kuvat suurvaltajohtajien rinnalla, 100-vuotisjuhlat sekä perheenlisäys viimeistelivät ylivoiman.
Mutta tästä huolimatta puolueet eivät voi jättäytyä vain Niinistön selän taakse marisemaan. Mikä on puolueiden olemassaolon tarkoitus, jos ne eivät pysty innostamaan edes peruskannattajiaan oman ehdokkaansa taakse kansalaisia sytyttävässä presidentinvaalissa? Miksi omia avauksia ei ollut? Miksi ehdokkaat pelkäsivät kansansuosikkia aivan loppumetreille asti? Miksi sosiaalista mediaa ei osattu vieläkään käyttää vaali-innon luomiseen ja kohdennettujen ryhmien tavoittamiseen? Ainakin nämä kysymykset odottavat vastausta. Intohimon puute leimasi näitä vaaleja.
Jokaisessa tappiossa on uuden nousun mahdollisuus, mutta laiskasti hoidettu jälkipyykki on myös seuraavan tappion siemen.