Jarrujen painaminen tilanteessa, jossa maa on ajamassa päin seinää, koituu Ranskan pääministerin kohtaloksi, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Se, mikä Ranskaa huomenna odottaa, ei ole todellakaan mikään tuhannen ja yhden yön satu, vaan 44 miljardin euron ja 264 yön tragedia. Pääministeri François Bayrou nukkuu nimittäin nyt viimeisen yönsä virka-asunnossaan Matignonissa pääministerinä, sillä hänen mukanaan kaatuu huomenna jo kolmas hallitus vain vuoden sisällä.
Ranskan tragedia on se, että vallanpitäjä, joka uskaltaa kertoa paapomiseen tottuneelle kansalle totuuden, joutuu ensimmäisenä giljotiinille. Siksi yksikään poliitikko ei uskalla kertoa sitä tosiasiaa, että maa on rientämässä aina vain kiihtyvää vauhtia päin seinää. Kolme kertaa presidentiksi pyrkinyt itsepintainen Bayrou on ollut jo kolme vuosikymmentä lähes ainoa totuudentorvi, joka on lakkaamatta varoittanut ranskalaisia siitä, että he elävät yli varojensa, eikä se pääty hyvin. Sillä sanomalla ei Ranskassa vaaleja voiteta.
Siksipä juuri Ranskan vallanpitäjät ovat jo puoli vuosisataa sulkeneet korvansa tosiasioilta. Siinä, missä Suomen valtionvelka on noussut 20 vuoden ajan, Ranskassa ei ole vuoden 1974 jälkeen tehty yhtään tasapainoista valtionbudjettia, ei edes hyvinä aikoina. Silloin 70-luvulla budjettikurin sai horjumaan öljykriisi, eikä paluuta siedettävään velkamäärään ole nähty eikä näkyvissä, vaan valtionvelan kasvusta on tullut gallialaisille toinen luonto.
Nyt kun Ranska on euroalueen maista kolmanneksi velkaantunein – vain Kreikka ja Italia pystyvät parempaan – vaatii pääministeri Bayrou velkakierteen pysäyttämistä ja leikkauksia valtionbudjettiin 44 miljardin euron edestä. Mutta mitäpä muuta ranskikset osaavat siihen nytkään sanoa kuin aina painokkaan Non, merci! vain vaivaiset 264 päivää pystyssä pysyneelle hallitukselle.
Vuosi sitten kaatui Michel Barnier’n vieläkin lyhytaikaisempi hallitus valtionbudjettiin, johon pääministeri halusi tehdä tuntuvia säästöjä. Äärioikeisto kaatoi hänen hallituksensa lukuisista myönnytyksistä huolimatta. Bayrou tiesi varsin hyvin, että sama kohtalo saattaa odottaa myös häntä, kun hän vaatii ensi vuoden budjettiin vielä paljon suurempia säästöjä. Mutta hän on aina kokenut, että jonkun on vain pakko tarttua Ranskan velkakierteen pysäyttämiseen, ja että se joku on pakostakin hän, sillä kukaan muu ei ole puhunut yhtä pitkäjänteisesti velkataakan haitoista ja vaaroista.
Koko lomakauden pääministeri pysyi Pariisissa ja hikoili jo etukäteen ensi vuoden budjetin kanssa samalla, kun hän yritti patistaa kansalaisia somessa heräämään valtiontalouden ankeaan todellisuuteen. Bayrou kyllä osaa lausua muitta mutkitta ranskisten kasvatukseen kuuluvaa klassista runoutta, mutta oudompi laji, somekampanja, epäonnistui häneltä täysin lomakauden aikana. Ja muutenkin, kuka nyt rannalla lojuessaan tai vuoristossa patikoidessaan jaksaisi miettiä sekuntiakaan valtionvelkaa ja korkomenoja?
Elokuun lopussa, kun ranskikset olivat vihdoin palanneet lomalta, Bayrou päätti tehdä sen, mitä vastuullisen vallanpitäjän pitää tehdä tilanteessa, jossa valtionvelka on käsittämättömät 3 346 miljardia eli 114 prosenttia bruttokansantuotteesta, eikä velan lisääntymiselle loppua näy. Hän kutsui koolle lomalta levänneinä ja ruskettuneina palanneet toimittajat samalla, kun kansalaiset istuivat myös lomalta palanneina taas kotonaan ruudun ääressä tapittamassa tärkeää tiedotustilaisuutta. Bayrou, juureva maakuntien mies, opettaja alkuperäiseltä ammatiltaan, antoi kateederilta selkokielisen tilannekatsauksen niin haudanvakavaan sävyyn, että sellaista on Ranskassa aniharvoin kuultu sitten presidentti Charles de Gaullen päivien.
"Le danger est immédiat!" "Olemme vaarassa nyt! Emme vasta huomenna emmekä ylihuomenna, vaan nyt! Ranska on kuilun partaalla!" Yli ymmärryksen menevä velkasumma alkoi kirkastua opettaja Bayroun käsittelyssä: "Viimeisen 20 vuoden ajan Ranska on velkaantunut 2 000 miljardia. Se tarkoittaa sitä, että vuorokauden jokaisena tuntina yötä päivää, toistan: jokaisena tuntina velka kasvaa 12 miljoonaa euroa!
Maamme velkariippuvuudesta on tullut krooninen. Velkarahaa ei tarvita enää ainoastaan investointeihin, vaan jokapäiväiseen elämään." Sillä Bayrou tarkoitti hyvinvointivaltion ylläpitoa ja totesi perään, että yksikään kotitalous ei hoitaisi talouttaan yhtä kehnosti.
Jo iät ja ajat on yleisessä tiedossa ollut se, että Ranskassa koko tuloverotuksen tuotto menee valtionvelan korkojen maksuun, mutta se ei ole kaikesta muusta räyhääviä ranskiksia raivostuttanut. Nyt tuli kuitenkin lisää kovaa tekstiä: Korkomaksut ovat tällä hetkellä valtionbudjetin kaikkein suurin menoerä, vielä suurempi kuin puolustusbudjetti tai koko opetusalan budjetti. Ja Bayrou latoi vain lisää karmeita lukuja: Viime vuonna valtionvelan korkomaksut olivat 60 miljardia euroa, tänä vuonna 66 miljardia, ensi vuonna 75 miljardia ja vuonna 2029 peräti 107 miljardia euroa hukkaan heitettyä rahaa.
Bayroun shokkipuheen suurin ansio näyttääkin olevan se, että vihoviimeinkin ranskikset tajuavat todellisen tilanteen ja ovat siitä huolestuneita, kun aiemmin rapakuntoinen valtiontalous ei kuulunut ollenkaan suurimpiin huolenaiheisiin. Nyt se on heidän yöunet vievien asioiden listalla viiden kärjessä. Bayrou sanookin olevansa ylpeä siitä, että on saanut kansalaiset tajuamaan tilanteen vakavuuden.
Sitä nimitetään Ranskassa myös hänen Pierre Mendès-France -hetkekseen. Mendès-France oli valtiomies, joka perusti Länsi-Euroopan unionin, mutta myös vuonna 1954 Ranskan pääministeriksi noussut poliittinen johtaja. Hänet muistetaan siitä, että hänen pääministerikautensa kesti vain vaivaiset kahdeksan kuukautta, sillä hänkin oli siinä poikkeuksellinen ranskalainen johtohahmo, ettei hän epäröinyt esiintyä totuuden torvena.
Mutta Bayroun shokkipuheen suurin shokki oli kuitenkin se, että hän ilmoitti kutsuvansa kansalliskokouksen koolle ylimääräiseen istuntoon jo huomenna syyskuun 8. päivänä ennen parlamentin virallista "rentréeta", lomalta paluuta, siksi, että hän järjestäisi valtionvelan vakavuutta koskevan luottamuslauseäänestyksen.
Kaikki muistavat, miten kävi vuosi sitten, kun presidentti Emmanuel Macron aiheutti samanlaisen shokin koko Euroopassa hajottamalla yllättäen kansalliskokouksen ja järjestämällä ylimääräiset parlamenttivaalit. Sitä ennen Macron oli jo menettänyt ehdottoman enemmistön kansalliskokouksessa, mutta ihan toivoton tilanne ei silti ollut, vaan hallitus sai sentään lakiesityksiä läpi neuvottelemalla niistä yksi kerrallaan. Vaalien jälkeen mentiin sittenojasta allikkoon, sillä kansalliskokous on ollut siitä lähtien jakautunut kolmeen blokkiin, joista äärioikeistolla on eniten paikkoja.
Äärioikeisto oli se, joka kaatoi edellisen, Michel Barnier’n johtaman hallituksen. Huomenna, kun Bayroun hallitus kaatuu, saman likaisen tempun tekevät molemmat, sekä äärioikeisto että äärivasemmisto.
Bayrou siis kaatuu oltuaan pääministerinä vain 264 päivää. Se on huomattavasti enemmän kuin Pierre Mendès-Francella, onkin Bayrou laskenut.
Näyttää siis siltä, että Bayrou kyllä ymmärsi, ettei hänen pokeripelinsä 44 miljardin euron säästöistä hevillä onnistu, sillä edes eläkeiän nostaminen 62 vuodesta 64 vuoteen ei saa hyväksyntää, vaikkei juuri mistään muusta ole keskusteltu viimeisen vuoden aikana. Mutta Bayrou laski riskinottonsa mahdollisuuuden sen seikan varaan, ettei hallituksen hajoaminen ole minkään puolueen etujen mukaista tällä hetkellä, ja että sosialistipuolue voisi mahdollisesti lähteä hänen kelkkaansa.
Mutta toivo kaikkosi nopeasti, kun Jean-Luc Mélenchon ilmoitti heti alle kaksi tuntia puheen jälkeen, että hänen johtamansa äärivasemmisto ainakin äänestää hallituksen luottamuksen kumoon. Myös Marine Le Penin äärioikeistolaisporukka yllätti antamalla ymmärtää, etteivät he voi äänestää luottamusta Bayroun hallitukselle. Samaan putkeen sosialistit vaativat säästöjen puolittamista.
Sen jälkeen Bayrou on kuitenkin yrittänyt neuvotella koko viikon ajanpuolueiden edustajien kanssa vakuuttaakseen heitä äänestämään hallituksen luottamuksen puolesta. Äärivasemmisto ei suostunut edes tulemaan paikalle, ja äärioikeiston Le Pen ja Jordan Bardella kävivät omien sanojensa mukaan vain kohteliaisuuskäynnillä. Sosialistipuolue vaatii velkakierteen katkaisemisen vesittämistä.
Juuri sitä vesittämistä Bayrou osasi nähtävästi odottaa, joten hän valitsi Pierre Mendès-Francen pystypäisen kohtalon jäädä historiaan kunnian miehenä, joka kaatuu saappaat jalassa.
Mielipidemittaisten mukaan hän sai kuin saikin ranskalaiset viimein ymmärtämään, ettei maa voi ikuisesti elää velaksi ja että velat täytyy todellakin maksaa. Mutta kuka ihmeessä saisi heidät pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, miten velanotto katkaistaan ja miten velkataakkaa aletaan pienentää, kun maassa jylläävät populistiset ääripuolueet?
Ja mitä ihmettä tekee Macron nyt? Tiettävästi hän on sulkenut pois uusien vaalien vaihtoehdon ja harkitsee, hakeeko jälleen kerran maltillisen oikeiston ja keskustan joukoista uuden pääministerin vai ottaisiko sittenkin tällä kertaa sosialistien ehdokkaan. Mikään vaihtoehto ei ole hyvä, niin juntturassa tilanne nyt on.
Ja millainen tyyppi ylipäätään suostuu lähtemään ties monenneksiko pätkäpääministeriksi? Nimilistat pyörivät taas, ja kansa, jonka luottamus poliitikkoihin on mennyttä, on entistä kyllästyneempi. Luultavasti Ranskan tilanne alkaa selkiytyä vasta presidentinvaalien jälkeen puolentoista vuoden jälkeen.
Se on pitkä aika Euroopalle, jonka vähiten tarvitsema asia tässä maailmanpoliittisessa turbulenssissa on ison keskeisen maan jatkuva poliittinen kriisi. Onneksi Macronilla on presidenttinä täydet valtuudet johtaa yhä Ranskan ulko- ja EU-politiikkaa.
Ja sekin tässä sotkussa harmittaa, että François Bayrou sai pääministerin paikan vasta, kun hän oli jo ohittanut parhaat vuotensa ja kun Ranska on täydessä kriisissä. Jos minulla olisi ollut äänestysoikeus Ranskassa, olisin alusta lähtien antanut ääneni Bayroulle. Hän kuuluu Ranskan harvoihin suuriin Eurooppa-mielisiin poliitikkoihin ja on aina ollut pragmaattinen, vaatimaton, melkeinpä pohjoismaalaistyyppinen poliittinen johtaja.
Ja sitkeyttä Pyreneiden juurelta tulevalla Bayroulla on aina ollut kuin kunnon pohjalaisella. Sosialistipresidentti François Mitterrand ennusti aikoinaan, että Bayrou yltää vielä jonakin päivänä tasavallan presidentiksi asti. Eikä se kaukana ollutkaan vuonna 2007.
Mitterrand perusteli mielipidettään sillä, että tyyppi, jolla on vakava änkyttämisongelma ja joka silkalla sitkeydellä ja päättäväisyydellä pääsee puutteestaan eroon ja kehittää itsestään hyvän vaalipuhujan, on kaikki mahdollisuudet taistella itsensä ylös vallan huipulle asti. Se olisi varmaan onnistunutkin jommastakummasta entisestä valtapuolueesta, mutta Ranskan poliittisessa järjestelmässä pienestä keskustasta presidentiksi nouseminen on samanlainen Himalaja, joksi Bayrou on kuvannut maansa velkakierteen katkaisemista.
Au revoir et merci, Monsieur Bayrou!