Ranskan tulevalla pääministerillä on edessään mahdoton tehtävä, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Mikä eteen pahasti velkaantuneessa Ranskassa, jossa kansa on jo kadulla ennen kuin uusi pääministeri on edes muodostanut hallitusta ja jossa kunnianhimoiset säästösuunnitelmat ovat enää muisto vain?
Ei käy kateeksi miestä nimeltä Sébastien Lecornu, joka otti itselleen vajaat pari viikkoa sitten niin tuulisen paikan kuin Ranskan pääministerin pallin – jo kolmantena vuoden sisällä! Taas menee hyvä mies hukkaan, sillä edessä on mahdoton tehtävä, "la mission impossible".
Eilen järjestettiin Ranskassa joka syksyinen huippusuosittu tapahtuma, vanhojen talojen ja arvorakennusten avoimet ovet, "la journée du patrimoine", Pääministerin virka-asuntoon, Matignoniin, pihan poikki kulkenut pitkä jono ulottui aina kadulle, Rue de Varennelle, asti. Mutta sen sijaan Lecornun tulevaan hallitukseen tulijoita ei ole näkynyt tungeksimassa sinne pätkätöihin.
Ja miksi olisi, kun kansa on jo marssinut kadulla kahteen otteeseen kahden viikon sisällä ja lisää mielenosoituksia on luvassa – ennen kuin uusi hallitus on edes pystyssä. Ja ennen kaikkea kansalliskokous on jakautunut kolmeen tasaväkiseen, toisilleen vihamieliseen blokkiin, jotka eivät pääse sopuun mistään eivätkä varsinkaan valtion budjetista.
Juuri siihen kaatuivat molemmat edelliset, sekä Michel Barnier’n että François Bayroun johtamat hallitukset, ja sama kohtalo odottaa uhkaavasti myös Sébastien Lecornutä. Häntähän äärioikeiston Marine Le Pen nimitti jo vihoviimeiseksi panokseksi presidentti Emmanuel Macronin pyssyssä.
Tosin Bayroun ansiosta on tapahtunut sellainen ihme, että nyt ranskalaiset huolettomat heinäsirkat ovat vihdoinkin heränneet maan taloustilanteen vakavuudelle. Mutta liikkumavaraa uudella pääministerillä ei enää ole senkään vertaa kuin edeltäjillään.
Bayroun parin viikon takainen puhe, jossa hän piiskasi kansalaisia karmeilla talousluvuilla niin, ettei sellaista ollut koskaan
kuultu istuvan pääministerin suusta, oli todellista shokkihoitoa. Nyt jokainen ranskis tietää, että maan valtionvelka on astronomiset 3 346 miljardia euroa eli 114 prosenttia bruttokansantuotteesta, että joka ikinen tunti, toistan: tunti, tuo velka kasvaa 12 miljoonaa euroa ja että tänä vuonna se tulee maksamaan korkomenoina hurjat 66 miljardia euroa.
Lue myös: Helena Petäistön kolumni: Huomenna kaatuu taas Ranskan hallitus
Sen seurauksena kansan tietoisuudessa on tapahtunut radikaali muutos. Nyt 77 prosenttia kansalaisista on viimeinkin huolissaan valtionvelasta ja budjettivajeesta, kun niille molemmille on viitattu kintaalla aina 50 vuotta. Peräti kuusi ranskalaista kymmenestä pelkää, että maa on konkurssin partaalla ja vaarassa joutua Kansainvälisen valuuttarahaston, IMF:n, valvontaan Kreikan ja Portugalin tavoin.
Heräämistä lienee vauhdittanut sekin, että luottoluokituslaitokset eivät ole yhtään tykänneet hallitusten kaatumisista tiheään tahtiin. Kun kansalliskokous kaatoi Bayroun, laski Fitch Ranskan luottoluokituksen A+:aan toista viikkoa sitten.
Nyt suurin osa ranskiksista onneksi vihdoin ymmärtää, ettei näin voi jatkua ikuisesti, vaan jotakin on pakko tehdä. Mutta mitä? Ranskassa julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta on Euroopan huippua, peräti 57 prosenttia. Se, että vain Suomi yltää samaan luokan perimmäisen eli Ranskan kanssa, pitäisi kyllä panna hälytyskellot soimaan paljon nykyistä äänekkäämmin meilläkin!
Tähän asti ranskikset ovat tottuneet vaatimaan kaiken yhteiskunnalta, mutta nyt, kun he ovat heränneet näkemään pussinpohjan häämöttävän, peräti 82 prosenttia on sitä mieltä, että yhteiskunnan palveluja pitäisi vähentää mieluummin kuin nostaa verotusta.
Ranskalla on myös Euroopan maiden suurin hallintokoneisto ja virkamiehiä kuin Vilkkilässä kissoja. Virkamiesten määrän vähentäminen ei ole koskaan onnistunut, mutta nyt yli puolet, 63 prosenttia, kansalaisista hyväksyisi senkin.
Uskomattomin muutos on se, että jopa virkamieskunnasta 51 prosenttia hyväksyy vähennystarpeen. Ja 69 prosenttia kansalaisista toivoisi nyt, etteivät julkiset virat olisi enää elinikäisiä, ja 63 prosenttia kannattaisi palkitsemista ansioiden, ei virkavuosien määrän mukaan.
Teoriassa siis toivoa on paremmasta, mutta käytännössä poliittinen tilanne on muuttunut aina vain pahemmaksi ja on niin juntturassa, että on vaikea uskoa, miten ihmeessä Lecornu onnistuu saamaan budjetin läpi kansalliskokouksessa. Tai jos se onnistuu, sen täytyy olla niin riisuttu kaikista säästöistä ja leikkauksista, että velkataakka ei juuri vähene eikä tilanne kohene.
Marine Le Penin äärioikeisto on alkanut vaatia ennenaikaisia vaaleja ja uhkaa kaataa hallituksen tekee tämä mitä tahansa. Ranskan
pahimman pukarin ja kansanlietsojan, Jean-Luc Mélenchonin, johtama äärivasemmisto puolestaan vaatii tuttuun tapaansa Macronin eroa. Äärivasemmiston silmissä uudella pääministerillä ei Macronin läheisenä luottomiehenä ole edes laillista oikeutusta istua pääministerin pallille.
Kuninkaantekijäksi on nyt siis noussut Ranskan sosialistipuolue, joka panee hallituksen tukemiselle taatusti niin korkean hinnan, että kaikki yritykset pienentää valtionvelkaa vesittyvät. Puoluejohtaja Olivier Faure vakuuttaa, ettei puolue halua Ranskaan kumpaakaan, ei pysähtyneisyyttä eikä epävakautta. Macronin pyynnöstä edellisen hallituksen päämies, Bayrou, ehdotti kahden juhlapyhän poistamista kalenterista, sillä sellaisen tempun laskettiin rahoittavan maan puolustusmenojen kasvattamisen. Siitä tuli kuitenkin vasemmistolle sellainen punainen vaate, että uusi pääministeri on jo antanut siinä periksi. Mistä lisärahat puolustukseen nyt nyhjäistään, on täysi arvoitus.
Toinen sosialistien avainvaatimus on niin sanottu Zucman-laki, joka määräisi kahden prosentin veron "ultrarikkaiden" omaisuudelle
miljoonan ylittävästä osuudesta alkaen. Siinäkin Lecornu antaa todennäköisesti periksi, mutta suuri ongelma on, jos se koskisi myös yritysten omaisuutta. Eläkeuudistuksen peruminen kummittelee yhä myös vaatimuksissa. Mysteeri on, millä ihmeellä sosialistit edistäisivät valtionvelan pienentämistä, jos he palaavat 62 vuoden eläkeikään.
Bayroun vaatimus, johon hänen hallituksensa kaatui, oli säästää 44 miljardia euroa ensi vuoden budjetissa. Sosialistit kutistaisivat
säästöt puoleen siitä. Tällä hetkellä kenelläkään ei ole aavistustakaan siitä, mistä edes ne säästöt tulisivat. Kukaan talousoppinut ei ymmärrä, mihin perustuu sosialistien vaihtoehtobudjetin logiikka siitä, että sen kaavailuilla Ranska palaisi Brysselin ruotuun vuoteen 2032 mennessä.
Mutta kuka oikein on tämä Macronille uskollinen Prinssi Rohkea, joka suostui ottakaan näin mahdottoman pääministerin tehtävän itselleen? Tosiasiassa Macron olisi halunnut nimittää jo aiemmin pääministerikseen suursuosikkinsa, joka on ollut hänen valtakaudellaan kaikissa hallituksissa aina vuodesta 2017. Viimeksi tämä reservin santarmi on ollut puolustusministerinä, jossa hänen katsotaan menestyneen hyvin.
Lecornu on 39-vuotias eli juuri saman ikäinen kuin Macron itse oli noustessaan tasavallan presidentiksi. Hän on Macronin lähipiirissä poikkeus siinä, ettei hän ole tullut Ranskan hienojen eliittikoulujen mankelin läpi, vaan hän tulee Normandian maaseudulta suhteellisen vaatimattomista oloista. Hän ei myöskään ole alkujaan Macronin perustamasta keskustapuolueesta, vaan maltillisen oikeiston riveistä. Lecornu on kuitenkin tunnettu siitä, että hän on taitava neuvottelija, osaa kuunnella ja tulee hyvin toimeen kaikkien kanssa eikä hänellä ole ylisuurta egoa Ranskan poliitikkojen armottomassa krokotiililammessa.
Viimeisimmät kaksi viikkoa Lecornu onkin ollut lyhytsanainen, pitänyt sordiinoa päällä ja käynyt neuvotteluja niin työmarkkinaosapuolten kuin poliittisten puolueiden kanssa. Päämääränä on löytää sellainen kompromissi keskustan, maltillisen oikeiston ja sosialistien kesken, että se takaisi tarvittavan määrän edustajia budjetin taakse kansalliskokouksessa. Jos Lecornu onnistuu siinä maassa, jossa kompromissi on kirosana, se olisi uusi etappi ranskalaisessa demokratiassa.
Sen jälkeen vasta alkaa sellaisten Risto Rohkeiden metsästys, jotka uskaltavat tulla hallitukseen, joka voi kaatua hyvinkin nopeasti ja jolla on parhaassakin tapauksessa vain vajaat kaksi vuotta elinaikaa vuoden 2027 presidentinvaaleihin asti. Poliittisen linjapuheensa uusi pääministeri aikoo pitää lokakuun 2. päivänä.
Viime perjantain mielenosoituksiin osallistui ainakin puoli miljoonaa henkeä, ja seuraava mekkalointi on tiedossa jo ensi perjantaina.
Ay-liikkeet ovat antaneet uudelle pääministerille ukaasin suostua heidän vaatimuksiinsa; muuten ne aloittavast lakkoilun. Ja apteekkarit uhkaavat sulkea ovensa lauantaisin.
Luulenpa, että Lecornun kannattaa hankkia Matignoniin hyvä varasto laatuviskiä jo etukäteen, sillä tarvetta sellaiselle varmasti vielä tulee. Macronilla on nimittäin tapana parantaa maailmaa hänen kanssaan joskus iltaisin viskilasin ääressä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että Ranskan parantaminen vaatii aina vain parempaa kestävyyttä ja entistä parempia, raudanlujia hermoja.