Uutisankkurin kommentti: Kun kaikki menee pieleen

"Olin tiistaina 21.8. neljättä kertaa vieraana Helsingin upeassa Musiikkitalossa.

Esitysvuorossa kapellimestari Esa-Pekka Salosen, ohjaaja Peter Sellarsin ja videotaitelija Bill Violan suurproduktio Wagnerin Tristan ja Isolde.

En ymmärrä, miten heräsin teokseen vasta lauantaiaamuna, vaikka liput ovat olleet myynnissä ainakin puoli vuotta. Lauantaina olin kuitenkin työvuorossa, mutta ei hätää toinen esitys tiistaina.

Aloimme yhtaikaa puhelimella, läppärillä ja iPadilla etsiä kahta lippua tiistaille.

Puhelimella on tunnetusti tosi vaikea päästä palvelunumeroihin, lasku kyllä juoksee.

Läppäri tyssäsi prosessin johonkin kohtaan, eikä tabletillakaan meinannut päästä lippuja ostamaan (varmaan käyttäjäongelma). Lopulta tuli myyntiin A-katsomon liput a 175,00 e. Hetken miettimisen jälkeen, joku nopeampi oli jo ostanut ne.

Seuraavaksi parhaat, kone sanoo, etsimme sinulle parhaat paikat. Välillä ei löytynyt mitään, välillä löytyi kaksi vierekkäistä paikkaa, mutta kun niitä alkoi ostaa, ei niitä ollutkaan (varmaan käyttäjäongelma).

Lopulta saimme kaksi paikkaa eri riveiltä, mutta sisäänkäynti samasta D 10 ovesta, joten väliajalla voimme nauttia virvokkeita yhdessä (lipuissa luki, että on näkörajoituksia). Ajoin vielä varmuuden vuoksi Musiikkitalolle kysymään, josko sittenkin olisi vierekkäisiä paikkoja. Ei ollut, mutta lipunmyyjä lohdutti, että on hyvät paikat, hyvä näkyvyys. Aikaa kului yhteensä toista tuntia. Selvä, innolla odottamaan tiistaita.

Lähdimme kuitenkin avoimin mielin ja silmin katsomaan erilaista produktiota, kumppani kun on vielä enemmän visuaalisen puolen harrastaja.

Teos oli mahtava, osa laulajista kerta kaikkiaan briljantteja. Muuten jätän kritiikin ammattilaisille.

Mutta sitten niitä muita kokemuksia:

Kaveri halusi ennen alkua drinkin, minä ehdotin, että lähdetään vaan etsimään paikkoja, kun kello oli jo varttia vaille. Minun lippuni on kyseiselle illalle, kaverin lippu oli edelliselle lauantaille. Oma vika ostohässäkässä. Hän kiireesti kassalle, mitä tehdä. Ei yhtään paikkaa vapaana.

Lopulta löytyi kuitenkin hänellekin paikka K-katsomossa, ainoa ongelma, että selän takana puhalsi 6 torvea ja Wagnerissa ne puhaltavat aika kovaa. Mutta näkyvyys loistava. Minä omalle paikalleni D katsomoon näyttämön taakse, videoscreenin taakse, tekstityksen taakse. Näin kuitenkin Esa-Pekan mahtavan työskentelyn pohtien vaihtaakohan hän joka väliajalla vaatteet, sen verran lämpimältä homma näytti. Näin myös laulajien takatukat. No musiikkiahan olen tullut kuuntelemaan ja näkörajoituksesta oli puhetta. Mutta silti, onkohan järkevää myydä lippuja koko esityksen taakse.

Näin että käyrätorvien alla K-katsomossa kumppanin vieressä oli useita paikkoja vapaana, sinne väliajan jälkeen. Vahtimestari tiesi, että torvetkin lähtivät, joten vielä parempi. Jokunen muukin ihminen oli huomannut hyvät paikat ja käynyt oikein hankkimassa paikkaliput niihin. Minä menin vain vahtimestarin luvalla. Pienen taistelun jälkeen saimme sulassa sovinnossa (niin ainakin toivon) paikat jaettua.

Näin koko toisen näytöksen, videoscreenin, kaikki laulajat, jotka aina välillä esiintyivät myös sivuilla katsomon puolella, näin tekstityksen ja orkesterin. Upeeta, fantastista.

Toinen väliaika. Kuohuviiniä nautiskellen ja malttamattomana odottaen kolmatta näytöstä, Tristanin todellinen äänen, voiman ja kunnon koettelemus.

Palataan siis kolmanteen näytökseen. Paikat olivat tallella vielä väliajan jälkeen, huh. Mutta videoscreeni oli käännetty pystyyn ja sen myötä tekstitys kadonnut valospottihärdelin taakse.

Roikkumalla noin puolitoista tuntia selkä kyyryssä, pää pitkällä, kaula jännittyneenä ja pakarat puutuneena, pystyin lukemaan valojärjestelmän metalliputkien välistä osan englanninkielisestä tekstityksestä. No, musiikkiahan olin tullut kuuntelemaan ja lipussakin luki ” näkörajoituksia”.

Mutta silti…."