Keväällä 2016 Ullan perheessä odotettiin innolla toisen lapsen syntymää. Perheen 3-vuotiaasta esikoispojasta oli tulossa isoveli pienelle Rauha-tytölle.
Raskaus oli sujunut normaalisti ja syntymän hetki koitti naistenpäivänä. Päivästä olisi kuitenkin tulossa samalla Rauhan viimeinen. Synnytyksessä Rauhalle tuli täysin yllättäen kohtalokkaita hapenpuutekomplikaatioita. Hyvästä hoidosta huolimatta Rauha menehtyi samana iltana, kahdeksan tuntia syntymänsä jälkeen.
Myöhemmin selvisi, että Rauhan napanuora ei ollut kiinni istukassa, mikä oli johtanut vakavaan hapenpuutostilaan. Vastausta ei koskaan saada siihen, miksi näin kävi.
”Lapsi kuoli omaan syliin”
Ulla kertoo MTV Uutisille, että lapsensa menettävät vanhemmat joutuvat kohtuuttomaan tilanteeseen.
Lääkäri totesi, että tehohoidosta huolimatta Rauhaa ei pystyttäisi pelastamaan. Tuoreet vanhemmat joutuivat päättämään, jatkettaisiinko Rauhan hoitoa vai irrotetaanko pienokainen elämää ylläpitävistä laitteista.
– Päätimme lääkärin kanssa, että on lapselle parempi olla siinä vanhempien sylissä ja että lapsen kuolinpaikka on oma syli.
Ulla kertoo, että sairaalassa annettiin runsaasti tukea ja aikaa olla Rauhan kanssa.
– Meistä otettiin valokuvia ja saimme Rauhan käden- ja jalanjäljet. Mieheni sai myös pestä Rauhan. Meitä tavallaan ohjattiin toimimaan ja keräämään muistoja tyttäremme kuolinhetkestä, hän muistelee.
”Välillä tuntui, että suru nielaisee minut”
Rauha nukkui pois ilman, että vanhemmat olisivat päässeet kuulemaan edes vauvan ensi-itkua. Ulla kertoo, että lapsensa menetettäneen surun syvyyttä ja synkkyyttä on mahdotonta käsittää.
– Tietoisuus siitä, että minun lapseni on kuollut ja elän tätä elämää ilman häntä oli musertavaa. Minusta tuntui välillä, että suru nielaisee minut, että minua ei ole olemassa - on vain se pelkkä suru. Kaikki liittyi lapsen kuolemaan. Se oli kuin musiikkina taustalla. Välillä se voimistui ja välillä se oli hiljaisempana.
Perheen esikoispojasta huolehtiminen piti surun syövereihin joutuneet vanhemmat väkisin arjessa kiinni: Lapsi oli vietävä päiväkotiin, harrastuksiin ja ruokaa oli laitettava.
– Ei voinut vain jäädä makaamaan siihen. Hän ylläpiti sitä arjen normaalisykettä. Mutta yhtälailla poikammekin suri sisarensa menettämistä.
Ullan mukaan Rauhan kuoleman jälkeen ihmiset olivat paljon yhteydessä ja esittivät osanottoja. Joidenkin kuukausien päästä yhteydenpito väheni ja vain tietyt ystävät ja sukulaiset kulkivat pidempään suruaikaa yhdessä.
